Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Avan kuoleman jälkeen

Avan kuoleman jälkeen minä pysyin koko ajan liikkeellä. Oli hautajaisjärjestelyt hoidettavana, tanssinäytös, tyksikäynti, tatuoinnin otto jne.. En voinut uskoa, ettei Ava enää tule kotiin. Minulla oli sellainen olo, kun hän olisi vain hoidossa ja kohta tulisi takaisin. En halunnut siivota Avan tavaroita pariin päivään. Lauloin ja katselin Avan kuvia. Arkun hakeminen muistutti taas, että Ava ei tule enää kotiin. Vähän väliä oli olo, että täytyy käydä katsomassa Avaa. Ruokapöydässä vilkaisin koko ajan sohvalle Avan paikkaan tarkastaakseni Avan voinnin, kunnes huomasin, ettei Ava ole enää siellä. Käänsimme sohvan toisinpäin ja laitoin Avan tavarat pahvilaatikkoon, joka toimii nyt muistolaatikkona.


Ava kuoli lauantaina ja torstaina oli aika hakea Ava. Aamulla veimme valkoisen arkun kappeliin. Sitten jatkoimme matkaa viimeisen kerran Tyksiin osastolle UC11. Avan omahoitaja odotti eteisessä ja purskahdimme itkuun. Hän halasi ja sanoi: ” Nyt teillä on pieni enkeli tuolla jossain.  Kaunein tähti tuikkimassa taivaalla..” Tai jotain sinnepäin.. Menimme huoneeseen käytävän päähän ja kohta myös Avan lääkäri tuli sinne. Kävimme läpi Avan kuolemaa ja koko viimeistä puolta vuotta. Kerroin, että olen kiitollinen, että meillä oli juuri heidät tukenamme. Annoin hautajaiskutsut ja pienet lyhdyt muistoksi Avasta ja kiitokseksi kaikesta.  Hoitaja sanoi tulevansa mahdollisuuksien mukaan hautajaisiin. Lääkäri kertoi olevansa ulkomailla silloin. 


Sitten matkamme jatkui kohti kappelia. Sinne tulivat myös sisarukseni ja vanhempani. Menimme sisään kappeliin. Ava oli laitettu valmiiksi arkkuun. Minulla oli vaaleanpunaiset kukat, tutti, kuva, viltti ja Avan kastekynttilä mukana.  Menin nopeasti Avan viereen. Katselin. Ava oli erinäköinen. Tuntui, että siinä ei ollut enää Avaa, vaan joku vähän samalta näyttävä kaunis nukke vain. Silitin häntä. Huomasin, että niskassa oli punaisia jälkiä. Ava oli niin kylmä. Iho oli valkea. Kädet olivat jäykät, kun siirsin kirahvia paremmin Avan kainaloon. Laitoin Avalle tutin olkapäälle. E yritti laittaa Avan valkoisen pupun arkkuun. Me papan kanssa vähän korjailimme vielä pupua parempaan asentoon. Laitoin Avalle viltin ja meidän perhekuvan Avan syliin.  Pieni Ava. Sitten sanoimme työntekijälle, että olemme valmiita lähtemään. Hän laittoi liinan Avan kasvoille ja arkun kannen kiinni. A haki auton ovelle. Olin laittanut takapenkille valkoisen lakanan. Ava arkkuineen laitettiin penkille ja kukkakimppu arkun päälle. Lähdimme ajamaan jonossa kohti kirkkoa. Kävimme vielä kääntymässä kotipihassa. Se on jokin tapa. Ajoimme kirkolle. Kellot alkoivat soida Avalle.  A kantoi Avan arkun kylmiöön. Olimme hetken paikalla. Katsoin vain Avan arkkua epäuskoisena ja mietteliäänä. Miksi meille kävi näin? Sen jälkeen kävimme vielä katsomassa Avan hautapaikkaa.




Haimme pizzaa ja askartelimme Avan hautajaiskutsukortteja. Vaaleanpunainen kartonki, etusivulla Avan jalanjäljet muodostivat siivet, niiden päälle liimattiin hopeaa kimalletta ja takasivulla Avan kuva. Kutsussa oli myös sanat tekemästäni laulusta.


Hautajaiset olivat lauantaina 17.5.2015 klo 14 kirkossa. Paikalla olivat vain läheiset ja ne jotka merkittävästi kuuluivat Avan elämään.  Ihanaa, kun Avan omahoitaja ja fysioterapeuttikin pääsivät paikalle. Aamulla kävin ystävälläni kampauksessa. Kirkolla A kantoi Avan arkun alttarille. Hautajaiset olivat niin kauniit. Juuri sellaiset kuin toivoinkin. Alku- ja loppumusiikki oli Pieni tytön tylleröinen, jota lauloin Avalle päivittäin. Kukat laskettiin muistolauseineen jo heti alussa. Pappi puhui kauniisti. Kuuntelimme lauluni cd:ltä, koska tiesin, etten pysty esittämään sitä. Ystäväni lausui tekemänsä koskettavan runon Avasta. Olin melko rauhallinen. Kyyneleet valuivat, mutta kunnon itkunpurskahdus tuli vasta, kun lähdimme viemään Avaa hautaan. A ja Avan kummisetä laskivat Avan hautaan. Aurinko paistoi ja päivä oli tosi kaunis. Laskimme kukat vielä haudalle ja lähdimme vanhemmilleni kahvitilaisuuteen. Olin tehnyt Avasta sinne valokuvaseinän. Pöydillä oli vaaleanpunaisia kynttilöitä valkoisessa koristehiekassa. Kukat olivat vaaleanpunaisia. Kahvipöydässä oli paljon vaaleanpunaista. Eteisen lipastolla oli Avan kuvia ja hänen tärkeitä tavaroitaan. Koko tilaisuus oli hyvin ainutlaatuisen kaunis ja onneksi niin, sillä halusin tyttärelleni täydelliset hautajaiset.




Hautajaisten jälkeen sain alkaa työstämään surua kunnolla. Kivikin oli tilattu. Kaikki tärkeä oli hoidettu. Kesäkuussa yritin juhliakin kahteen otteeseen, mutten pystynyt. Minulla on niin iso ikävä Avaa. Haluaisin tyttöni takaisin. Olo oli vihainen ja katkera. Miksi meille kävi näin? Miksi Ava oli sairas? Miksi Avan piti kuolla? Aluksi lastenvaunujen näkeminen sai aikaan kurkkua kuristavan tunteen. Minunkin pitäisi nyt saada työntää Avaa vaunuissa! Miksi en saa? Tämä ikävän aiheuttama tuska on ihan valtava. En jaksanut tervehtiä ihmisiä, en jaksanut kohdata tuttuja. Haluaisin vain itkeä, mutta silti pidin itseni väkisin kasassa. Välillä teki mieli huutaa koko maailmalle, että haistakaa paska!  En voi käsittää, miksi Ava ei ole täällä enää. En halua. Minulla on niin kova ikävä sinua äidin pikku Awskubawsku! <3



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti