Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Minun suruni vaiheet


Ava kuoli 2.5.2015 ja niin kuin aiemmin kirjoitin, ensimmäiset tuntemukset olivat suru ja ikävä tietenkin, mutta myös helpotus siitä, ettei Avan tarvitse enää kärsiä. Kuiskasin monta kertaa itkien Avalle loppuvaiheessa, että kunpa pääsisit pian pois, niin sitten ei enää satu. Avan vointia piti tarkkailla koko ajan. Ihan yhtäkkiä alkoi tulla hikikarpaloita, hengitys muuttui raskaammaksi ja ilme muuttui kurjaksi. Lääkkeet auttoivat onneksi melko nopeasti. Opin myös ennakoimaan lääkkeen antoa.


Hautajaisten jälkeen alkoi surun ja ikävän lisäksi tulla viha ja katkeruus. Miksi Avan piti olla sairas? Miksi Avan piti kuolla? Miksi meillä on nämä geenivirheet? Miksi ei ole parannuskeinoa? Miksi toiset saavat terveitä lapsia? Miksi meidän lapsen piti joutua kärsimään? Miksi me menetimme tyttäremme? Miksi?! Kaikki tuntui ja tuntuu vieläkin niin epäreilulta. Miksi juuri meille kävi näin? Mikä tarkoitus tällä on? Onko tällaisella jokin tarkoitus? Ei ole mitään tarkoitusta. Ei tämä ole reilua! Ei lapsen pitäisi joutua kärsimään. Ei lapsen kuulu kuolla!


Melko pian tuli myös epävarmuus. Itsevarmuus hävisi johonkin kaapin pohjalle. Kaupassa käynti, juhlissa olo, ihmisten ilmoilla oleminen jne. tuntui ahdistavalta. En pystynyt juhlissa istumaan ihmisjoukon keskellä. Ahdisti. Oli pakko päästä pois. Tuli myös syyllisyys. Mitä, jos en hoitanutkaan Avaa tarpeeksi hyvin? Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisinko pystynyt helpottamaan Avan oloa enemmän? Annoinko liian vähän lääkettä? Annoinko liian paljon lääkettä? Annoinko sopivasti lääkettä? Olisinko voinut nostaa Avaa varovaisemmin? Olisinko voinut imeä Avalta limaa varovaisemmin? Olisiko pitänyt antaa maitoa hitaammin? Olisiko pitänyt vaihtaa Avan asentoa useammin? Kunpa olisin saanut pitää Avaa sylissä enemmän. Ava ei kestänyt olla loppuaikana sylissä kuin ihan pienen hetken kerrallaan kylkiasennossa. Kaikki liikuttelu oli Avan mielestä kurjaa. Uuden raskauden myötä tuli jo vähän parempi olo, kunnes taas matto vedettiin jalkojen alta. Kaikki meni taas pieleen. Koko syksy oli täynnä vastoinkäymisiä.


Avan syntymäpäivän jälkeen tuli hirvittävä ahdistus. Niin valtava. Tuli suuri pelko kaikesta. En enää tiennyt, mitä haluan. Epävarmuus: Miksi nuo nauravat? Mitä nuo katsovat? Mitä kaikki ajattelevat? Mitä he puhuvat? Mitä mahdoin sanoa?  Kirjoitinko kuitenkin väärin? Tarkoitin ristiäiset, mutta sanoinko hautajaiset? Mitä minun pitikään sanoa? Ymmärsikö hän kuitenkin väärin? Sanoinko jotain väärin? Teinkö jotain väärin? Nauravatko nuo minulle? Tuijotinko? Mitä mahdoin sanoa? Laitoinko oven lukkoon? Laitoinko ovea edes kiinni? Jäikö ovi auki? Onko kahvinkeitin päällä? Ajoinko väärällä puolella tietä? Soitinko vahingossa jollekin? Onko tämä normaalia? Onko minulla syöpä? Kuolenko minä? Älkää katsoko minua! Kaikki tuntui pelottavalta ja epävarmalta. Pienetkin asiat vaivasivat ja vaivaavat edelleen. En edes pystynyt nukkumaan yhden kahvikuppijutun takia.  Joku voisi jo sanoa, että senkin vainoharhainen hullu. No yritän lohduttaa itseäni sillä, että ehkä kaikki tämä on sallittua tässä tilanteessa. En ole oikeasti tällainen, paitsi nyt.


Tällä hetkellä olen rämpinyt sieltä kuopan pohjalta ylöspäin. Näen jo vähän auringon valoa. Suru ja ikävä ovat koko ajan mukana, eivätkä ne häviä mihinkään, mutta suurin viha on jo hälventynyt. Ainakin hetkeksi. Ehkä olen jo saanut kaivettua itsevarmuuttakin hieman takaisin. Minulla on suunnitelmia. Minä innostun asioista. Minulle on tullut suuri tarve olla apuna muille. Haluan auttaa. Haluan jakaa kokemaani ja toivon, että siitä on hyötyä. Erilaiset koulutukset kiinnostavat. Haluan tietää ja oppia lisää. Aloitin taas rakkaan tanssiharrastuksen ja olen siitä onnellinen. Tanssiminen on ihanaa. Musiikki on ihanaa. Päivä kerrallaan..

3 kommenttia:

  1. Kiitos tästä blogista. Mulla on samanlaisia ahdistuksia kuin sinulla. Samanlaisia kysymyksiä ja pakkoajatuksia. Huonoina päivinä ne valtaavat mielen ja tavallinen arki on hyvin vaikeaa. Varsinkin öisin vaivaavat pakkoajatukset oon saanut katki meditoimalla. Mulla on sellainen oma "turvapaikka". Se on lapsuuteni kesäinen mökkilaituri. Aina kun kamalat ajatukset vaivaavat, menen ajatuksissani sinne ja keskityn siihen miltä siellä näyttää, tuoksuu, tuntuu ja mitä ääniä siellä on. Se on helpottanut niin että olen voinut nukahtaa. Kiitos vielä blogista, olet hirveän avoin ja se on ihailtavaa. Blogin lukeminen on auttanut minua ymmärtämään että en ole epänormaali ajatusteni kanssa. Lapsen menetys on totta muillekin kuin minulle ja näköjään se on herättänyt sinussa samoja reaktioita kuin minussa. Kiva tietää ettei ole yksin.

    VastaaPoista
  2. Ihana kuulla, että voin olla avuksi. Kiitos, kun olet lukenut! <3 Mulla on myös vähän samanlainen tapa, kun sulla toi "turvapaikka". Kun en meinaa saada nukutuksi, tai kun pelot ja ahdistus valtaavat mielen, niin alan mielessäni sisustamaan jotain mielikuvitustaloa. Sitten saan esim. nukahdettua. Voimia joka hetkeen! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja vielä.. hieno juttu, että olet löytänyt tuon mökkilaiturin, voimavaran. :)

      Poista