Salama ei iske kahta kertaa

Niin minäkin luulin. Avan kuoleman jälkeen päätimme, että haluamme lisää lapsia. Uskalsimme yrittää ja tulinkin heti raskaaksi. Pelotti, että lapsi on taas sairas, mutta toivoin ja uskoin, ettei niin käy. Ihmiset lohduttivat, että nyt saatte terveen lapsen. Ei voi kuulemma olla niin huono tuuri, että taas lapsi olisi kuoleman sairas. Elokuun lopulla otettiin istukkanäyte ja viiden päivän päästä tuli tulokset. Olin juuri aloittanut opiskelun. Tunnilla tunnistin Tyksin numeron. Juoksin käytävään. Vastasin. Lääkäri esitteli itsensä ja sanoi heti, että tulokset ovat tulleet ja valitettavasti vauva on sairas. Itkin käytävällä. Kuuntelin mitä lääkäri selitti. Kysyin kumpi. Tyttö kuulemma. Sovittiin, että menen samana päivänä Tyksiin. Olimme kertoneet jo, että jos vauvalla on sama sairaus kuin Avalla, raskaus keskeytetään. Emme enää koskaan halua nähdä oman lapsen kärsimystä, joka on niin sydäntä raastavaa, ettei sanoin voi kuvata.  Puhelu loppui. Menin vessaan itkemään. Mietin taas epäuskoisena, että mitä juuri äsken tapahtui. Soitin A:lle ja parille ystävälle huonot uutiset. Lähetin viestin koulukaverille, jolle olin edellisellä viikolla kertonut kaiken. Pyysin häntä tuomaan tavarani. Hän tuli, antoi tavarat ja halasi. Lähdin ystävän luokse Turkuun. 

A tuli myöhemmin hakemaan minut ja menimme Tyksiin perinnöllisyyspoliklinikalle keskustelemaan lääkärin kanssa. Tyksissä allekirjoitimme paperin, jolla haettiin Valvirasta lupaa raskauden keskeytykselle. Olin viikolla 14. Seuraavana päivänä hain äitiyspolilta keskeytyspillerit vanhalta, kärttyiseltä ja empatiakyvyttömältä hoitajalta. Oli niin paha olo ja hoitaja teki olostani vielä kauheamman.  Itkin vaan ja mietin, miten tuollainen ihminen voi olla kyseisessä työssä. . 

Kahden päivän päästä menimme Tyksiin ja pelkäsin ihan hirveästi. Onneksi saimme aivan ihanan hoitajan, joka oli lukenut hyvin paperit ja tiesi Avasta. Halusimme myös sairaalapapin käymään ja hänen kanssa sopisimme kaikki käytännön järjestelyt ja siunaamistilaisuuden kulun. Kaikki meni lopulta melko helposti ja pian sängyllä oli pienen pieni käteni kokoinen vauva. Vauvalla oli kaikki.. silmät, nenä, suu, korvat, kaula, kädet, sormet, jalat ja varpaat. Niin epätodellista. Siinä oli meidän kolmas lapsi, kädelläni. Otimme kuvia ja hyvästelimme pienen. Hoitaja haki meidän Mona-vauvan ja vei valkoisessa pahviarkussa kylmiöön. 

Meni monta viikkoa, että ymmärsin tilanteen. Välillä silitin masua kunnes tajusin, että en olekaan enää raskaana. Se oli vaan niin käsittämätöntä. Normaalisti ollaan raskaana, sitten ei olla enää, mutta on vauva. Minä en enää ollut raskaana, mutta minulla ei myöskään ollut vauvaa. Monet yrittivät lohduttaa, että onneksi raskaus oli niin alussa. Ei auttanut. Se oli silti meidän vauva, pienen pieni vauva. 

Monan siunaustilaisuus pidettiin seuraavalla viikolla. Siellä oli meidän perhe ja minun vanhemmat. Tilaisuus oli kaunis ja pappi aivan ihana. Saimme oman kynttilän Monalle. Kuuntelimme myös saman kappaleen, jonka tein Avalle ja joka soi Avankin hautajaisissa. Sitten taas lähdimme ajamaan kappelista pieni arkku takapenkillä kohti hautapaikkaa. Matkalla mietin, että miten näin voi käydä taas? Juuri neljä kuukautta sitten kuljetimme pientä valkoista arkkua autossamme ja nyt taas. Kun pääsimme perille, A ja isäni laskivat Monan isosiskonsa hautaan.

Keskeytyksestä en ole paljoa puhunut, koska se miten ihmiset siihen suhtautuvat, pelottaa. Tiedän, että teimme oikean ratkaisun, koska Monan ei tarvinnut käydä samaa tuskaa läpi kuin Avan. Kuitenkin tiedän, että on niitä ihmisiä, jotka eivät hyväksy keskeytystä missään tilanteessa. Kukaan, joka ei ole ollut samassa tilanteessa, ei voi arvostella meidän tekoamme. 

Nyt meillä on kaksi tyttöenkeliä.