Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Unia

Olemme Avan kanssa jonkun mökin yläkerrassa. Ava on sylissäni. Isäni on vierelläni. Mökki on hämärä. Joku koputtaa oveen. Siellä on joku mustahuppuinen. Näen sen oven lasin läpi. Sanon isälle, että älä mene avaamaan ovea. Kuin hidastetusti isäni lähtee rappuja pitkin alaspäin kohti ovea. Sanon monta kertaa: ”Älä mene. Älä avaa ovea.” Isäni ei kuule minua. Kävelee vain haamun lailla rappuja alaspäin. Korotan jo ääntäni. ”Älä avaa sitä ovea! ”Hän jatkaa vain matkaa. Käsi on jo kahvassa. Kahva liikkuu alaspäin. Huudan: ”Älä avaa sitä ovea!” Puristan Avaa sylissäni. Yritän suojella häntä. Ovi on auki. Huudan: ”Eiiiiiiiiiiii! Älä avaa! Ne tappaa Avan!”

Se oli yksi uni, jonka näin aika pian sen jälkeen, kun saimme tietää Avan sairaudesta. Muitakin unia tuli paljon nähtyä, mutta niitä muita en enää muista. Ehkä ihan hyvä niin..

Muutama päivä sitten uni, jonka näin, oli ihan kiva. Me olimme E:n kanssa jossain talossa. Siinäkin oli tummat raput. Olimme menossa rappuja ylöspäin. Yhtäkkiä ilmestyi haaleita, harmahtavia, ”tanssivia”, savun näköisiä ilmestyksiä meidän eteen. Se ei ollut pelottavaa. Tajusin, että siinä onkin kaikki he, jotka olemme joutuneet menettämään tässä lähiaikoina. Siinä oli Ava, Mona, ukki ja mamma. He ottivat meidät mukaan ja lähtivät kuljettamaan meitä ylöspäin. Tuntui, että olisimme olleet vuoristoradassa. Lensimme. Meillä oli hauskaa. Nauroimme. Se oli jotenkin lohduttava uni. Kun heräsin, hymyilin.


Jenni Vartiaisen sanoin:
"Ja jos joskus syliin mustan maan mä sua joudun kantamaan,
 niin minä sinua vaan."



1 kommentti: