Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

torstai 25. helmikuuta 2016

Ärsyttävää

Voi kumpa Avallakin olisi ollut vain korvatulehdus, flunssa, vesirokko, koliikki, keliakia, diabetes tai vaikka käsi poikki. Nämä kaikki ottaisin ilomielin vastaan, kunhan olisin saanut pitää Avan täällä, kunhan Ava vaan ei olisi kuollut. Hiton SMA1 ja hiton geenit!

Välillä ihan ärsyttää kaikkien ihmisten valitukset, jotka mielestäni kuullostavat niin pieniltä ja turhilta. Välillä tekisi mieli huutaa, että älä valita, sulla on kaikki hyvin! Vaikka en oikeasti voi tietää, onko sillä ihmisellä kaikki hyvin. Tekisi mieli huutaa, että tekisin mitä vaan, että omat murheeni olisivat noin pieniä! Vaikka en voi tietää, kuinka suuria suruja oikeasti sillä ihmisellä on. Samalla kuitenkin ymmärrän, että jokaisella ihmisellä on oma tausta, omat kokemukset ja omat surut, eikä niitä voi verrata keskenään. Toinen ei voi nähdä toisen pään sisälle, eikä kukaan voi tuntea toisen tunteita. Ja tottakai minäkin valitan välillä turhanpäiväisistä asioista. Nykyään on kuitenkin vähän ehkä vaan muuttunut se, mistä jaksan valittaa vai jaksanko? Tai ainakin se on muuttunut, että millaisista asioista en valita. Ihminen vaan on sellainen. Aina valitetaan niin herkästi kaikesta. Enkä halua tällä ketään loukata. Ja kyllä minun seurassani voi edelleen olla normaali, eikä tarvitse pelätä sanomisia. Nyt oli vaan tällainen ärsytyksen purkauksen paikka. Itsekin voivottelen, jos vaikka E on flunssassa, koska pelkään, että menetän hänetkin. Pelkään, että taustalla onkin jokin muu kuin flunssa esim.leukemia. Ja tottakai nuo kaikki taudit ja asiat ovat kurjia. Täällä taas vaan kummittelee hiton katkeruushemmo, joka tulee vähän väliä kyläilemään hartialleni. Ärsyttävää...

4 kommenttia:

  1. Mä luulen ymmärtäväni ton ärsytyksen niin hyvin ollessani se vastakappale. Pahimpina koliikki-"iltoina" huutoa kesti 7h joka yö. Oon hakannu kädet mustelmilla seinää, repiny turhautuneena paperia silpuks ja itkeny niin, ettei naapureille oo tainnu jäädä epäselväks mikä täällä on hätänä. Sit oon muistanu kaikki sun tekstit ja hampaita purren koittanu jaksaa vähän paremmin. Tuntenu huonoa omatuntoa siitä, et on ihmisiä, jotka tekis kaikkensa, jotta niillä ois joku, jonka takia joutua valvomaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin yön yli mitä vastaisin, mutten siltikään tiedä, mitä kirjottaisin kuin vaan että tsemppiä! <3

      Poista
  2. Tuttua..niin tuttua.. Muistan elävästi, kun istuin labrassa odottamassa ja kuuntelin äitejä, jotka puhuivat lastensa allergioista. Niin samankaltaiset ajatukset ja tunteet koin silloin pian Mikon kuoleman jälkeen! Mutta ikäänkuin "opetuksena" minulle, vaikka sillä ei mitään ollut kanssani edes tekemistä, tuli meidän rinteessä usein vastaan iäkäs äiti työntäen yli 20-vuotiasta kehitysvammaista tytärtään pyörätuolissa ja erittäin väsyneen näköisenä. Silloin muistan ajatelleeni, että ainoa lohtu on, että minua ei pyydetty valitsemaan kumman roolin olisin halunnut, omani vai hänen.. En todellakaan olisi halunnut valita enkä Mikkoa olisi antanut pois!

    VastaaPoista