Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Avan tarina osa 1

Ava syntyi 31.10.2014 rv 40+2 mitoilla 3975g ja 52cm. Lapsivedet menivät aamulla klo 4 ja lapsivesi oli vihreää. Iltapäivällä laitettiin tippa vauhdittamaan, koska synnytys ei meinannut edetä. Ava syntyi viimein 19.47 vartin ponnistusvaiheen jälkeen. Kaikki meni loppujen lopuksi hyvin. Saimme pienen prinssin lisäksi pienen prinsessan. <3



Kahden päivän päästä kotiuduimme. Lääkärintarkastuksessa refleksit olivat hieman heikkoja, mutta Ava ”läpäisi” testit ja lääkäri vain sanoi Avan olevan rento vauva. Oli ihanaa päästä kotiin. Meillä oli kaksi rakasta lasta. Ava söi hyvin ja imuotekin oli heti hallussa, toisin kuin veljellään aikoinaan. Ostettiin tuplarattaat ja elettiin onnellisena perheenä tietämättä tulevasta. Terveydenhoitaja tuli kotikäynnille Avan ollessa 10vrk ikäinen. Ava oli juuri nukkunut ja heikot refleksit laitettiin väsymyksen piikkiin. Avan ollessa melkein 3vk toinen terveydenhoitaja tuli kotikäynnille. Hän kysyi: ”Onko vauva ollut aina näin helposti käsiteltävä?” Ihmettelin, että mitä hän tarkoittaa? Hän sanoi, että osa vauvoista saattaa olla aluksi väsyneitä ja tarvita fysioterapiaa.  Aikaistettiin viiden viikon neuvolalääkärikäynti jo seuraavalle viikolle, johon kuitenkaan ei ehditty edes mennä. Kyselin terveydenhoitajaystävältäni, että mikä Avalla voi olla ja hän kertoi, että voi olla kyse jostain neurologisesta. Tajusimme mieheni kanssa, mitä terveydenhoitaja tarkoitti käsitteellä ”helposti käsiteltävä”. Ava oli vaikea kylvettää ja hän tuntui ”painavalta” sylissä. Hän ei liikutellut käsiään tai jalkojaan eikä yrittänyt edes kannatella päätään. Muistin yhtäkkiä, että E oli todella jäntevä alusta asti. Hänen vaippaa oli haastava vaihtaa, koska jalat viuhtoivat ja hän kannatteli päätään jo 3-4vk kohdalla. Mietin vaan, että miksi en muka aiemmin huomannut mitään poikkeavaa Avassa? E:n syntymästä oli kuitenkin vasta 1,7 vuotta. Avan kädetkin taipuivat hassusti ja lähipiiri huomautteli niistä, mutta minä melkein suutuin heille. Ehkä se oli jotain itsesuojelua. En osannut tai halunnut uskoa, että mikään on vialla.


Pari päivää terveydenhoitajan käynnin jälkeen huolestuin Avasta. Sanoin A:lle, että tuntuu siltä, että Avalle on tulossa flunssa. Voivottelin vain, että ihan kamalaa, jos kolmeviikkoinen saa flunssan. Kello oli lähemmäs puolta yötä. Imetin Avaa ja oli jotenkin outo tunne. Tuntui, ettei Avalla ole kaikki hyvin. Tuntui, että Avan on vaikea hengittää. Huomasin, että hengitys oli tiheää. Soitin päivystykseen ja sieltä he sanoivat soittavansa Tyksiin, koska kyseessä oli kuitenkin vastasyntynyt vauva. Hetken päästä Tyksistä soitettiin. Sanottiin, että ei ole luultavasti hätää, mutta tulkaa vain varmuuden vuoksi käymään, niin saatte mielenrauhan. Olin hädissäni. Melkein purskahdin itkuun. A jäi E:n kanssa kotiin ja me äitipuoleni kanssa lähdimme ajamaan puolen yön jälkeen kohti Tyksiä. Mukavat hoitajat ottivat meidät vastaan ja tekivät Avalle tulomittaukset. Pääsimme lääkärille. Kerroin flunssaoireista, tiheästä hengityksestä ja velttoudesta. Lääkärikin totesi Avan olevan helposti käsiteltävä. Hän sanoi, että tiheä hengitys voi viitata infektioon. Avalle laitettiin kanyyli päähän mahdollisia tulevia kokeita varten. Itkin, koska Avan hätäitku oli niin sydäntä raastavaa. Avalta otettiin kokeita ja meidät lähetettiin infektio-osastolle mahdollisen infektion takia. Ava nukkui sairaalasängyssä ja minä vierellä lattialla. Yöllä happisaturaatio oli ollut hieman huono, joten Avalle oli laitettu happisuppilo. Oli hirveää elää tietämättömyydessä. Lääkäreitä kävi. Kukaan ei oikein sanonut mitään, kunnes tuli se maanantai, kun neurologi kertoi Avan sairaudesta. Kaikki oireet liittyivätkin siihen samaan kamalaan tautiin.





Jatkuu…



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti