Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Surutaakka

Aika pian Avan diagnoosin jälkeen, aloin ajatella tulevaa. Ensin pelotti ihan hirveästi se, mitä kaikkea tulee tapahtumaan ja miten me selviämme siitä kaikesta. Kuitenkin jostain löytyi voima mennä vaan päivä kerralla eteenpäin. Kun olimme kotona, pystyimme nauttimaan yhteisestä ajasta ja tuntui, että elämämme on ihan normaalia. Joulukuussa tein kappaleen nimeltä Ava-enkeli ja tiesin, että haluan sen soivan Avan hautajaisissa. Kappale kertoo siitä, kun Avaa ei ole enää. Se kappale oli ja on edelleen yksi voimavara. Avalle laulelin sitä joka päivä ja edelleen laulelen kappaletta useasti viikossa.

Mielessäni näin jo hetken, kun kävelemme kirkosta saattaen valkoista arkkua hautaan. En uskaltanut lähteä kotoa kovinkaan usein mihinkään tai en loppuaikana ainakaan pariksi tunniksi pidempään. Pelkäsin, että Ava kuolee ilman minua. Toivoin niin paljon sitä, että saan pitää Avaa sylissäni sen loppuhetken. Niin kävikin, onneksi.

Joulukuussa tiesin myös, että haluan tatuoida Avan käteeni. Joka kerta, kun nenä-mahaletku vaihdettiin, otin Avasta paljon kuvia, jotta saisin tatuointiin kauniin Avan ilman sitä letkua. Neljä päivää Avan kuoleman jälkeen kättäni koristikin jo Avan kuva. Otin valokuvia ja videokuvaa melkein päivittäin. Halusin, ettei mikään muisto unohdu. Helmikuussa aloin suunnitella hautakiveä Avalle. Katselin netistä hautakivimallistoja ja googletin kuvia hautakivistä. Selvitin myös, että minkä värisiä hautakiviä on ja minkä värisiä tekstejä. Päätin, että haluan Avalle harmaan sydämenmuotoisen kiven. Suunnittelin hautajaisia. Tiesin jo, kenet haluamme papiksi, kenet kanttoriksi ja kenet kutsumme hautajaisiin. Tein listan siitä, mitä kaikkea minun tulee muistaa, kun Ava kuolee. Itse asiassa minulla oli muutama lista. Oli listat: Ennen kuin Ava kuolee, Kun Ava kuolee,  Arkkuun, Hautajaiset, Hautajaisten jälkeen. Ne sisälsivät mm. arkkuvaatteet, valokuvaaja hautajaisiin, hautakivi, arkku, vammaistuen ja äitiyspäivärahan päättäminen ja numerot, joihin piti soittaa asioista. Myös E:n valmistelu Avan kuolemaan oli tärkeää. Siitä onkin erillinen postaus.

Helmikuussa olin ostoksilla. Toiset vanhemmat ostelivat iloisina lapsilleen vaatteita. Kaikki olivat niin tietämättömiä siitä, että minä etsiskelin omalle tyttärelleni arkkuvaatteita. Halusin Avalle kauniit vaatteet arkkuun. Yritin tehdä kaikki järjestelyt mahdollisimman hyvin. Halusin vain parasta tulevalle enkelitytölleni. Löysin ihanan kukkamekon Kappahllista. Siihen ostin vielä H&M:stä valkoisen neuletakin ja valkoiset pitsisukkahousut en muista mistä. Siellä ne arkkuvaatteet roikkuivat hoitopöydän vieressä seinällä naulakossa odottaen sitä hetkeä, kun Avasta tulee enkeli. Kerran ystäväni näki mekon roikkuvan naulakossa ja sanoi: ”Oi, ompas kaunis mekko.” Minä olin kuulemma vastannut siihen vain tyynesti: ”Joo. Se menee arkkuun.” Ystäväni oli häkeltynyt siitä niin, ettei tiennyt miten olisi. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä, muttei halunnut, koska minä olin niin rauhallinen. Jälkeenpäin hän sanoikin, että olin kuin jokin robotti.

Vanhemmilleni tai sisaruksilleni en halunnut kertoa omia murheitani. He olivat niin surullisia, etten halunnut enää antaa lisää surua heille. Psykologistani oli suuri tuki ja on yhä edelleen. Myös mieheni ja ystäväni jaksoivat kuunnella murheitani. Lähipiiristämme oli kyllä suuri apu. Kiitos siitä perheillemme ja ystävillemme! He leikkivät paljon E:n kanssa, tekivät ruokaa, hoitivat tiskit, siivosivat.. Saamme olla kyllä todella kiitollisia omasta tukiverkostostamme.

Alkushokin jälkeen enää elämä arjen keskellä ei pelottanut. Enää pelotti se, että tiesin joutuvani luopumaan joku päivä tyttärestäni. Jaksoin, vaikka en olisi välillä jaksanutkaan. Kaikesta vain piti selviytyä eteenpäin. Ei koko ajan voinut hajoilla. Halusin pitää Avan kotona. Halusin itse hoitaa Avaa. Halusin tehdä kaikki parhaalla mahdollisella tavalla. Halusin, että Ava saa elää pienen elämänsä suuren rakkauden ja hoivan keskellä omassa kotonaan, oman perheensä kanssa. Oman lapsen takia jaksaa mitä vaan. 

Avan hautajaisista.
Kuva: Kimmon Galleria

4 kommenttia:

  1. Kirjoitat niin ihanasti tyttärestäsi! Paljon voimia ja jaksamisia sulle ja koko perheelle!<3

    VastaaPoista
  2. En ole noin pahaa surua kokenut(kaksi lasta) ja molemmat hengissä. On varmasti maailman kauhein asia äidille katsoa omsn lapsen kipua, tuskaa, hiipumista... Se ei tee kenestäkään vahvaa. Elämä on vain tosi epäreilua. Kuulostaa kiukuttelulta, mutta ei ole parempaa sanaa. Jos vielä joskus tulet katsomaan kommentteja, niin sun on lupa olla heikko. Ei Ava kuollut sen takia , että oppisit mitä menettäminen on? Typerät geenit. Minulla on myös omat tuskani. Tuntuu kyllä joskus että tähtiin on kirjoitettuna oma kohtalo. Ja hirveintä on sen kamalan asian toistuminen. Ja mitään ei pysty tekemään että asiat korjaantuisivat. En ymmärrä miten jaksoit hoitaa Avan kotona. Onneksi oireet eivät alkaneet heti kovina. Ava sai tuntea oman äitinsä (ja perheensä). Ja sinä sait tutustua häneen. Ei ole oikein että aika oli niin lyhyt.Laitoin jo tämän kommentin aikaisemmin, mutta laitan sen tähänkin. Sinussa on hienoa se, että uskallat ottaa tunteet vastaan ja kestämään ne, tai siis sinun on pakko kestää, kun ei olut vaihtoehtoja. Mutta olisit voinut pakoilla myös hirveitä tunteita, jotka nousivat pintaan heti kun näit että Avaan sattui. Tarkoitan että jotkut ihmiset tuossa tilanteessa pysty olemaan lapsen kanssa ja alkavat ikään kuin torjua lasta. Mutta sinä jaksoit/uskalsit olla Avalle äiti. Minunkin kakkoslapseni alkoi hymyillä 3 viikon iässä. Nyt hän täyttää kohta 18 v.Minulla on omat murheeni. Mutta on hyvä saada joskus muistutus, että luojan kiitos, en ole joutunut kokemaan samaa kuin sinä. Se näyttää kauhealta lauseelta kun kirjoitin sen, mutta se on oikeasti hyvä asia. Ja niinkuin kirjoitin aiemmin, niin jotkut asiat tuntuvat kohtalolta. Ja sama ihminen joutuu toistamaan asiat aina uudelleen... Onneksi sulla on se taaperoprinssi siellä. Vaikka varmaankin on vaikeaa kun yhtä äkkiä tulee itku, raivari, katkeruus, viha ja (Mitä mä tein väärin kun mun oma lapsi kuoli?), rakkaus.Ja siinä on vielä kaksivuotias joka hermostuu, koska osaa jotenkin aistia tunteet. Maailma on oikeasti todella epäreilu. Ja siksi varmaan kommentoin että osaat todella hyvin kirjoittaa ja kerrot suoraan miltä tuntuu. Kun Suomessa on tapana tai sääntönä hyssytellä asiat. Ja ikäviä tunteita ei saa näyttää, koska silloin pahoittaisi jonkun toisen mielen(Pilaisi päivän...) Eikä äidit saa pelätä (vähän huolissaan voi olla, mutta sekin pitäisi näyttää todella neutraalilta). Kun oikeasti me äidit pelätään joka päivä. Tavallisesti pelko käy vain vilauksena, muistuttaa itseä siitä, että pitää (vieläkin) pyytää lapsia/teinejä katsomaan eteensä kun lähtevät ulos. Pelottaa aina että jää auton alle. Aikaa sun menetyksestä on 5 vuotta(ja kirjoitit tän 4 v.sitten) joten mun kommenttia et varmaan enään huomaa, mutta voimia sulle tosi paljon toivon. Ja olen onnellinen siitä, että ehdit saada talteen todella paljon hyviä muistoja.
    13. tammikuuta 2020 klo 11.43

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommentistasi! Välillä palaan tänne blogiin lukemaan ja muistelemaan asioita. Yleensä silloin, kun ikävä Avaa ja surutuska vyöryvät päälleni valtavan aallon voimana,niin kuin nyt.

    Välillä on ollut parempia ajanjaksoja, kun taas välillä hirveä ahdistus on ottanut otteeseensa. Mutta vuosien aikana on tapahtunut myös paljon iloisia asioita. Minulla on nyt kolme elossa olevaa lasta ja olen heistä äärimmäisen onnellinen ja iloinen.💓 Se ei kuitenkaan tietenkään poista sitä, että ikävöin Avaa aivan järjettömästi. Mutta he antavat minulle voimaa ja iloa sekä luottoa tulevaan.

    Opettelen edelleen taitoa, että olisin itselleni armollisempi, mutta tällä hetkellä olen ihan onnellinen ja hyvinvoiva.

    VastaaPoista