Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Avan tarina osa 3

Hemikuun puolen välin jälkeen kävin hakemassa Tyksistä matkaimun kotiin. Avalle oli alkanut kertyä limaa. Imua käytettiin siihen aikaan vielä silloin tällöin. Yöt olivat rankkoja. 24-7 välisenä aikana oli ainakin 10 kertaa herätyksiä. Avan ei ollut enää hyvä olla. Annoin Panadol suppoja Avalle.

Helmikuun loppupuolella oli taas Tyksissä käynti. Hoitaja vaihtoi nenä-mahaletkun. Lääkäri tutki Avan. En muista paljoa siitä, mitä hän sanoi. Ava makasi sängyssä. Olimme A:n kanssa sängyn vierellä. Hoitaja ja lääkäri olivat myös. Koko käynnin ajan odotin sitä hetkeä. Olin jo päättänyt kysyä, jos lääkäri ei sano mitään. Sitten tuli se hetki. Lääkäri sanoi, että hänen täytyy nyt kertoa, vaikka sitä ei ole kiva kuulla. Hän sanoi, että Avalla on elinaikaa jäljellä noin kuukausi. Purskahdin itkuun. Kuukausi.. niin kuin olin vähän aavistellutkin. Tiesin, että ei ole enää paljoa jäljellä. Silti se tuntui niin hirveältä. Nyt se oikeasti sanottiin. Kohta joudun luopumaan Avasta.

Saattohoito alkoi. Avalle aloitettiin se Dexdor. Avan maito vaihdettiin Infatrini- valmisteeseen. Tai mikä se nyt olikaan. Lääkäri näki, että olin ihan poikki. Olin jo niin loppu. En halunnut myöntää sitä. Lääkäri ehdotti, että Ava jäisi yksin sairaalaan ja minä menisin kotiin keräämään voimia. Suostuin juuri ja juuri. Aamulla hain Avan. Puolessa välissä matkaa tuli jotenkin hirveä olo ja pysäytin auton. Menin katsomaan Avaa ja näky oli pelottava. Avan suu ja nenä olivat täynnä limaa. Ava oli hikinen. Otin Avan äkkiä pois turvakaukalosta ja laitoin hänet kyljelleen syliini. Aloin harsolla kaivamaan hänen suustaan ja nenästään limaa. Imu ei ollut mukana. Miksi se ei ollut minulla mukana?? Keittosuolatippoja oli ja laitoin niitä Avalle. Hetken päästä Avan vointi parani. Yritin laittaa Avan jotenkuten kylkiasentoon kaukaloon. Pysähdyin monta kertaa loppumatkalla ja tarkistin Avan voinnin. Pääsimme kotiin. Se oli Avan viimeinen automatka.

Kuntoutusohjaaja alkoi järjestää meille kotiapua kotiin muutamaksi kerraksi viikossa. Idea oli se, että se ihminen olisi lapsien kanssa ja minä saisin hetken nukkua. No, loppujen lopuksi se ei mennyt niin. Aivan ihana ihminen tuli meidän kotiin, mutta hän sanoi, ettei uskalla hoitaa Avaa, koska hänellä ei ollut hoitajan koulutusta. No, he lähtivät E:n kanssa ulkoilemaan ja minä jäin nukkumaan Avan kanssa. Ei siitä mitään tullut. Avalla oli ruoka-aika, joten letkutin maidon. Annoin lääkkeen. Ja mitä vielä.. Tehtiin päätös, että siitä avusta ei ollut mitään hyötyä meille. Päätimme, että A jää kotiin auttamaan minua.

Dexdor-lääkkeen alkuannos oli 0,08ml, ehkä? Sitä annettiin ensin tarvittaessa muutaman kerran päivässä. Aika nopeasti lääkemäärät suurenivat ja annoskertoja tuli lisää. Pari viikkoa lääkkeen aloittamisesta, lääkkeen määrä oli jo noussut niin suureksi, että sen nostamisesta ei saatu enää hyötyä. Ava oli itkuinen, kalpea ja kylmänhikinen. Lääkäri sanoi, että nyt on kyse enää muutamista päivistä. Lääkäri määräsi Oxynormia aloitusannoksella 0,5ml. Silloin kaikki olivat varmoja, että Ava kuolee. Lopulta kävikin niin, että Ava vaan porskutti eteenpäin. Avan kasvoille palasi parempi väri ja Ava tuli parempivoitisemmaksi. Ava ei kuitenkaan jaksanut kauaa olla enää sylissä. Ava myös nukkui tosi paljon. Lääkkeet aiheuttivat sen. Ava alkoi olla niin limainen, että nenä-mahaletkun teippi ei pysynyt enää nenän alta kiinni. Eikä ainakaan, jos se oli leikattu ohueksi nenän alta. Se oli vaihdettava joka päivä. Leikkasin vain sen huonon teipin pois ja paikkasin uudella. En halunnut vaihtaa koko teippiä, ettei Avaan sattuisi.

Maaliskuun loppupuolen kuvissa Ava on kuitenkin vielä suht hyvävointisen näköinen. Kuukausi meni. Iloitsin jokaisesta päivästä, jonka saimme vielä viettää Avan kanssa. Juhlimme Avan 4,5kk. syntymäpäivää, nimipäivää ja saimme vielä viettää 5kk syntymäpäivääkin.  


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti