Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kuolemanpelko

Miksi minä pelkään niin paljon kuolemaa? 
”Älä pelkää!” ”Ymmärrätkö, että sulla kuluu ihan hirveesti energiaa tohon?” KYLLÄ YMMÄRRÄN! Ymmärrän ja tiedostan sen oikein hyvin. En vaan mitenkään pysty sormia napsauttamalla lopettamaan tätä pelkoa. Pelkään ihan hirveästi. Pelkään, että E kuolee. Pelkään, että minä kuolen.

Ennen Avaa ajattelin asioista niin kuin varmasti aika moni muukin. Ajattelin suunnilleen olevani kuolematon tai että kuolen joskus 100-vuotiaana. Ajattelin saavani viisi lasta, terveitä totta kai! Kuolemankäsitys oli sellainen, että vanhat kuolevat tai että jos joku lapsi kuolee, niin se on hyvin harvinaista, eikä sitä ainakaan tapahdu kuin kaverin tutun kaverin serkun siskon kummin veljen lapselle. Herran jestas eihän minun lapset kuole!

”Et sä kuole.” ”Ei sulle tuu syöpää.” Mistä kukaan voi tietää? Ei kukaan näe tulevaan. Ei kukaan voi tietää. ”Teil on jo tapahtunu niin paljon pahaa, et ei teil enää mitään pahaa tapahdu.” Ei voi tietää! Elämästä ei tiedä. Ei se tarkoita sitä, että jos olemme jo menettäneet kaksi lasta, ettei muka mitään ikävää tapahtuisi enää meidän perheessä. Se ei tarkoita sitä, ettemmekö me voisi joutua hautaamaan kolmannenkin lapsen. Ei se tarkoita sitä, että nyt kun olemme kohdanneet niin paljon surua, elämme koko lopun elämämme terveinä. Kaikille ei ole jaettu suruja samalla kauhalla..

Se juuri on niin hirvittävän pelottavaa, että tulevasta ei tiedä. En tiedä sitä, elänkö pitkän ja terveen elämän vai sairastunko ja kuolen nuorena.  Jos minun lapsi kuolee, ihan hyvin minäkin voin kuolla nyt. Turvallisuudentunne on järkkynyt niin pahasti, että tiedostan liian hyvin sen, että elämä on niin hauras. Elämä voi loppua hetkessä. Jos minä olen joutunut menettämään kaksi lasta, niin ihan hyvin voin menettää vielä kolmannenkin. Se pelottaa!

Kuva: Kimmon Galleria


Nyt tarvitsisinkin hieman vertaistukea teiltä, jotka olette myös joutuneet kokemaan elämän kamalimman asian, oman lapsen kuoleman. Millaisia pelkoja teillä on tai on ollut? Miten elätte pelkojen kanssa? Mitä letkautuksia teille on sanottu? Saatteko muilta ymmärrystä pelkoihinne? Miten muut ihmiset suhtautuvat pelkoihinne? Onko teidän pelot helpottuneet?

Kiitos, jos jaksatte vastailla kysymyksiin. <3

13 kommenttia:

  1. Juuri tänään olen pyörittänyt tismalleen samoja ajatuksia mielessäni. En valitettavasti osaa kertoa, auttaako aika pelkoihin, sillä oman lapseni kuolemasta on vasta reilu kaksi kuukautta. Yksin et kuitenkaan ole. Tekstisi oli kuin vastaus omiin ajatuksiini ja kysymyksiini, sillä aloin olla varma, että ei kukaan muu näin hulluja ajattele. Meillä kuoli esikoinen ja yksi suurimmista peloistani on, että emme tule saamaan enää lapsia. Pelkään myös seuraavan lapsen menettämistä. Yksi yö heräsin kokeilemaan, hengittääkö puolisoni - olin varma, että hänkin kuolee. Eilen pelkäsin rintasyöpää. Toissailtana punoitusta kasvoillani, varmasti kuolemaan johtava allerginen reaktio... Voisin jatkaa listaa pitkään...

    Juurikaan en ole peloistani puhunut muille - tai niille, jotka eivät ole lastansa menettäneet. Perusturvallisuus ja se omnipotentti kuvitelma, ettei pahoja asioita satu itselle suojaa ihmisiä, jolloin heidän on kenties äärimmäisen vaikea ymmärtää, mitä (kuoleman)pelko oikeasti on. Kun on haudannut lapsensa, maailma näyttää todella pahalta ja arvaamattomalta paikalta. Siinä ei auta latteudet, "ei voi elää pelko edellä", minulle on sanottu.

    Toivon, että pelot muuttuvat vielä terveeksi realismiksi, joka voisi vahvistaa ennestään kiitollisuutta nykyhetkestä. Toivon, että surun helpottuessa myös pelot vaimenisivat... En usko enää koskaan voivani palata siihen sinisilmäiseen "ei minulle mitään pahaa voi tapahtua" -ajatteluun, mutta toivon niin kovin, että nämä pelot väistyisivät, että saisin edes hieman takaisin sitä typerää uskoa...

    Olen yrittänyt ajatella, että pelot ovat ajatuksia, tunteita. Olen ajatellut että ne kuuluvat tähän suruprosessiin, ovat osa sitä kuten suru ja tuskakin - annan pelkojen tulla, ja sitten mennä. ... Yritän olla jäämättä niihin kiinni. Toisinaan se onnistuu paremmin, toisinaan todella paljon huonommin. Paljon voimia pelkojen kohtaamiseen. Et ole yksin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun vastasit. <3

      Herään myös yöllä välillä ja on pakko katsoa, että hengittääkö E. Minä myös diagnosoin itselleni vaikka mitä tauteja.. syöpä siellä, syöpä täällä, joka puolella syöpä.. Kerran käsissä oli outo olo ja mietin jo, että mulla on ALS. Ja näitä on vaikka mitä juttuja.. Hullua, mutta varmasti niin normaalia meille.

      Luulen myös, että menettämisen pelko kulkee meidän mukana lopun elämämme. Niinkuin yhdessä blogitekstissä mainitsinkin, niin suuressa surussa kaikki epänormaalit tuntemukset ovat normaaleita.

      Osasit kertoa hyvin tunteistasi ja ajatuksista. Kiitos niistä. Voimia. <3

      Poista
  2. Samoin ajatuksin minäkin ja pelko ei päästä otteestaan vaikka kuinka yritän ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse sairastin ensin syövän ja sen jälkeen synnytin kuolleen vauvan, ainoani. Sen jälkeen olen pelännyt että kaikki ympärilläni kuolee ja olen jatkuvasti murheissani läheisistäni. Itse en enää pelkää kuolemaa, tapahtuupa se sitten huomenna tai 40 vuoden päästä... Pääsisin ainakin samaan paikkaan poikani kanssa.

      Poista
    2. Kiitos teille vastauksista. <3 Pelko kulkee varmasti lopun elämämme mukanamme, mutta toivottavasti se lievenee. Voimia teillekin! <3

      Poista
  3. Tosi paljon samanlaisia kokemuksia ja fiiliksiä minulla, mutta aivan käsittämättömiä, suorastaan yllättäviä kokemuksia lohdutuksesta, iankaikkisuudesta. Jos haluatte lukea blogiani, esim "Älä itke äiti, terveisiä taivaasta!" , niin käykää lukemassa ainakin minun kuolemanpelkoa helpottavista kokemuksista osoitteessa: harriaulis.blogspot.se tai kotisivuiltani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttavaa kuulla, että muillakin on samanlaisia pelkoja. Käyn kurkkaamassa blogiasi. :) Kiitos viestistäsi! <3

      Poista
  4. viimeaikoina miettiny aikalailla samoja, mä oon vaan aatellu et jos kuolen niin sitten kuolen, ei se voi olla pahempaa kun oman lapsen kuolema, vaikka hertalla olisi pitänyt olla elämä edessä. Enemmän pelkään, että entäs jos vanhemmilleni käy jotain. Vielä jouluna olin onnellinen ja nauroin ja hymyilin, vaikka pelko siitä että hertalle sattuu jotain välillä kävi mielessä, en osannut sitä kuvitella tällaiseksi helvetiksi. Suunnittelin hertan syntymän jälkeistä elämää, tosin elävän lapsen kanssa ja sanoin neuvolassa "jos jotain sattuu, onhan minulla hyvä tukiverkko". Niin onkin mutta se ei aina auta. Osan ihmisistä olen työntänyt itsestäni kauemmaksi, koska koen etten halua heiltä apua, sellaisiakin, jotka ovat ennen olleet minulle todella tärkeitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistäsi! <3
      Tämä surutaakka on niin järkyttävän suuri, eikä kukaan, joka ei ole menettänyt lastaan, pysty mitenkään ymmärtämään tätä tuskaa. He voivat vain yrittää kuvitella.. Se on niin sydäntä raastavaa, kun elämä ei mennytkään niin kuin toivoi. Haaveet siitä, mitä tapahtuu, murskaantuivat. Pidä lähelläsi ne ihmiset, joista saat tukea ja voimaa. Toivottavasti saat niitä joltain. Voimia! <3

      Poista
  5. Minä sain todellakin pelkoja.pelkään että lapseni kuolevat.pelkään kuolakseni välillä bakteereja.että ne vievät myös elossa olevat lapseni.olen saanut terapiaa kyllä.mut pelko ei väisty.kaksoispojat kuolivat tulehusbakteeriin.muuta syytä ei löydetty.ja kyllä on oppinut tajuun kuinka hauras elämä on.voimia sinulle

    VastaaPoista
  6. Minä pelkään koko ajan myös että rakkaat lapseni viedään minulta pois tai he kuolevat, pelkään että joudun katsomaan kun äitini kuolee tai rakkaat sisarukset tai heidän lapsensa, pelkään että minulla todetaan kohta joku kuoleman sairaus ja pitäisi alkaa valmistelemaan lapsia siihen että kohta äitiä ei olekkaan, suru ja pelko pysyy käsi kädessä, joskus on parempia päivä tänään taas yksi huono, ensi viikko on kamalin joudun jättämään hyvästit pienokaiselleni

    Kiitos että jaat Avan tarinan meille kaikille, olet ihana ihminen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, pelko ja suru kulkevat käsi kädessä. Pelko on niin järkyttävän suuri tunne, että järki ei meinaa pärjätä sille millään. Luultavasti pelko kestää lopun elämämme, mutta työstämällä sitä, se voi vähän helpottua? Ja jotkut päivät ovat parempia kuin toiset.

      Paljon voimia sinulle!<3

      Poista