Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

LA

On maaliskuun neljäs päivä vuonna 2016. Herään aamulla. Tuli nukuttua taas huonosti, sillä liitoskivut alkavat olla jo tuskaiset. Yöllä on vaikea kääntyä ja kun kääntyy, koko lantio naksahtaa niin kuin edellisissäkin raskauksissa. AU! Ei haittaa. Raskausaika on silti niin ihanaa aikaa. Kaikki kipu on niin pientä siihen verrattuna, että palkinto on niin suuri lahja. Kohta kuuluu: ”Äitii!”. Yritän kömpiä sängystä ylös. E  ja Ava ovat heränneet. Ava seisoo pinnasängyssä odottaen, että nostan hänet sieltä pois. Nostelukin alkaa olla jo raskasta tässä tilassa. E kömpii sängystään. Menemme olohuoneeseen. Halitaan. Kysyn: ”Nukuitteko hyvin?”. Lapset alkavat leikkiä. Laitan aamupalaa. Aamupalan jälkeen lähdemme ulos. Ihana pakkaspäivä. Aurinko paistaa. En todellakaan saa enää toppatakkiani kiinni, sillä vatsani on niin suuri. Ulkoilun jälkeen tulemme sisälle tekemään ruokaa. On ihana katsoa sisarusten touhuja. Avakin sanoo jo muutamia sanoja. Pienet söpöliinit. Mietin välillä, että koskakohan kolmas ihmeemme syntyy, sillä tänään on laskettu aika. Jännittää hieman se, miten Ava jää hoitoon, kun on aika lähteä sairaalaan. Ava on vielä niin pieni ja koko ajan kiinni minussa. E on jo sen verran iso ja reipas, että menee ihan innoissaan hoitoon. Ruuan jälkeen lapset menevät päiväunille. Katson, kun kaksi suloista lastani nukkuvat. Voi miten onnellinen olen. Hetkenä minä hyvänsä me saamme kolmannen lapsemme. E syntyi kymmenen päivää ennen laskettua aikaa ja Ava taas kaksi päivää yli. Koskakohan tämä prinsessa malttaa syntyä? Vähän jännittää synnytyskin. Toivottavasti en joudu sektioon enää niin kuin E:n syntyessä. Onneksi Avan synnytys meni hyvin. No menee synnytys miten vaan, niin pääasia on, että vauvalla on kaikki hyvin. Lapset heräävät päiväunilta. Touhu alkaa taas. On ihanaa katsella heidän puuhiaan. Meillä on kahden lapsen hulina ja kohta on vielä enemmän hulinaa, kun vauva syntyy. Sitten meillä on yksi kohta kolmen vanha leikki-ikäinen, yksi vuoden ja neljän kuukauden vanha vaippaikäinen taapero ja yksi vastasyntynyt vauva. Voi tätä onnen määrää!


Näin meidän kuuluisi nyt elää. Näin meillä pitäisi asiat nyt olla. Sen sijaan minulla on 2/3 tyhjä syli. Luojan kiitos meillä on E! Hän ilostuttaa meitä ja saa jaksamaan päivästä toiseen. Olen niin onnellinen, että meillä on E. Meillä on yksi terve lapsi kotona. <3 Silti kaksi puuttuu aina.. Vaikka saisimme vielä 10 tervettä lasta, niin kaksi puuttuu aina. 


Ärsyttää, kun en jaksa niin kuin ennen jaksoin. Syksy oli viimeinen pisara kaikelle. Sen jälkeen olen ollut ihan poikki niin henkisesti kuin fyysisestikin. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa leikkiä E:n kanssa niin paljon kuin ennen. Avan eläessä vielä jaksoin. Myös Avan kuoleman jälkeen jaksoin. Keskeytyksen jälkeen voimat hiipuivat lujaa olemattomiin. Nyt olen saanut hieman niitä takaisin. Joka päivä toivon niin kovasti, että kaikki tämä olisi unta. Joka päivä toivon, että kumpa oloni helpottaisi. Helpottaako tämä?


Facebook satelee raskaus- ja vauvauutisia. Ne ovat ihania uutisia, sillä en toivoisi kenellekään samaa kohtaloa kuin mitä meille on käynyt. Silti joka kerta, kun kuulen raskaus- tai vauvauutisen, joka kerta tunnen piston sydämessäni. Joskus se tuntuu vain pieneltä nipistykseltä, mutta joskus se tuntuu siltä kuin puukko lävistäisi koko rintakehäni, enkä pysty hengittämään. Elämä tuntuu epäreilulta. Myös Avan ikäisten lasten näkeminen ahdistaa, varsinkin pienten tyttöjen näkeminen.  Tulen surulliseksi. Minunkin tyttöni kuuluisi nyt olla täällä! Isojen raskausvatsojen näkeminen kuristaa kurkkuani, koska minullakin kuuluisi olla masuasukki, joka kohta syntyy! 


”Toisen onni ei ole toiselta pois.” Ei niin, mutta toisen onni muistuttaa itseäni siitä, mitä minulla ei ole, mitä minä olen menettänyt. Se muistuttaa siitä, kuinka epäreilua kaikki on. Meillä on joka raskaudessa 25% mahdollisuus, että vauva on sairas, että vauva kuolee. Oikeastaan minusta se tuntuu siltä, että joka raskaudessa on 50% mahdollisuus, että vauva kuolee. Lapsen saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Terveen lapsen saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Kumpa kaikki ymmärtäisivät sen. 



On niin helppoa olla katkera toisten onnesta. Katkeruudentunne kuuluu suruun. Se kummittelee, mutta ne tunteet on vain otettava vastaan. On tärkeää kohdata kaikki ne asiat, jotka aiheuttavat katkeruuden, vihan ja epäreiluuden tunteita, sillä asioita ja tunteita pakenemalla olo ei helpota. Kun epämiellyttävät asiat uskaltaa kohdata, ehkä joskus niistä voi päästä eroon tai ehkä joskus ne tuntemukset lieventyvät. Eniten katkeruus tulee silloin, kun en tunne toisen ihmisen tarinaa. Kun en tiedä sitä, mitä he ovat joutuneet kokemaan. Kun en tiedä sitä, kuinka helppoa tai kuinka vaikeaa heillä on ollut. Tiedän vaan sen, että nyt hän on raskaana tai nyt hän on saanut vauvan. Olen onnellinen kaikkien heidän puolesta, joiden elämän tunnen. Olen onnellinen, kun tiedän sen, miten toivottua lasta he odottavatkaan. Olen onnellinen, koska kohta he saavat sen lahjan, joka on elämässä kaikkein kallein. He saavat sen, mikä on elämässä kaikkein tärkeintä. He saavat sen lahjan, jota ovat niin toivoneet.


Elämä on niin kovin julmaa..


Tänään sytytän molempien enkelityttöjen kynttilät.



Erilainen onni

Sinä puutut pöydästämme.

Me sytytämme erityisen kynttilän.

Ihmiset joskus kysyvät, 

enkö ole vielä päässyt yli sinusta.

Minä ihmettelen kovin,

mitä he tarkoittavat.


Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.

Ketjureaktion ilman loppua.

Eteenpäin ja taaksepäin.


Olen kutonut sinut itseeni.

Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.


Maaginen lanka, joka muistuttaa

minua perspektiivistä. Ja antaa minulle uusia

aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.


Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.

Miksi olisinkaan?

Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.

Ja olen onnellinen siitä, että sinä

kosketit minua ja muutit minut

kyynel kyyneleeltä.

Uskon, että 

se on sinun lahjasi

maailmalle.


-Kristina Grahn-



Rakkaat terveiset enkelitytöilleni! <3






5 kommenttia:

  1. Allekirjoitan nuo tuntemuksesi täysin. Toisen onni ei ole meiltä pois, mutta kyllä se vaan muistuttaa julmasti siitä mitä itseltä puuttuu. Meillä ei vielä ole yhtään elävää lasta, "vain" yksi keskenmeno ja kohtuun kuollut esikoispoika (rv38). Ihmiset osaavat vähätellä näitä kokemuksia, kun eivät tiedä miltä kaikki oikeasti tuntuu. Nyt olen viimeisilläni raskaana ja kyllä monet ihmettelevät sitä, miksi olen niin peloissani siitä,että selviääkö vauva ikinä elävänä kotiin asti. Tsemppiä hirveästi teille! Toivottavasti saatte vielä terveen lapsen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Toivotaan.. <3 Menettämisen pelko kulkee varmasti meillä aina mukana, eikä toiset sitä pysty millään ymmärtämään. Tsemppiä myös teille loppu raskauteen!<3

      Poista
  2. Minäkin olen aina iloinen ja onnellinen kun kuulen tuttavien raskaudesta ja syntyneistä lapsista, mutta samaan aikaa tunnen pistoksen sydämessä ja tunnen katkeruutta heille. Siskollani on pieni lapsi, hänen kohtaaminen on hankalaa ja tulee paha mieli, mutta yritän silti olla välttelemättä. Pakkohan se pahamieli on jossain vaiheessa kohdattava. Minun esikoiseni kuoli kohtuuni ja synnytin hänet rv24+1. On myös pelko voinko koskaan saada elävää lasta ja jos joskus olen raskaana, niin menettämisen pelko varmaan kalvaisi koko raskauden. Voimia sinulle jaksamiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kohdataan vaikeita asioita omien voimavarojemme mukaan. Kiitos ja samoin voimia sinullekin! <3

      Poista