Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Miksi aloitin blogin?

Mietin ensin kauan, että uskallanko alkaa kirjoittamaan. Sanoin mietteistäni muutamille ihmisille ja sain vain kannustavia sanoja. No, aloitin. Ajattelin ja ajattelen yhä, että haluan kertoa muille Avan tarinan. Haluan kertoa siitä, millaista meidän elämä oli, kun meillä oli vielä Ava ja myös siitä millaista se on nyt. Saan helpotettua oloani. Tahdon tuoda esille koko sen tunteiden kirjon, mitä lapsen menettäminen voi aiheuttaa.  Kaikki, totta kai, kokevat asiat yksilöllisesti. Jokaisen suru on ainutlaatuinen.

Toivon myös, että pystyn vaikuttamaan asioihin tätä kautta. Toivon, että lääkärit ja hoitajat lukevat tekstejäni ja saavat niistä jotain eväitä omaan työhönsä (mm. surevan kohtaamiseen). Ehkä joillekin kaikki, mitä kirjoitan, on itsestään selvää, ehkä osalle ei? Haluan tuoda esille sen, mitä suuri suru on, miltä tuntuu menettää oma lapsi ja myös painottaa ihmisille sitä, että suru on laaja käsite.

"Oletko päässyt jo yli Avan kuolemasta?" En!! Surussa ei ole aikaa. ”Noniin suruaika loppui. Laitanpa tämän surun nyt tuonne kaapin pohjalle.” Ei, se ei mene niin. Kukaan ei voi määrätä kenellekään aikaa surulle. Suru ei lopu koskaan. Ikävä omaa lasta kohtaan ei häviä ikinä. Kukaan ei saa vähätellä toisen surua.

Yritän kertoa tunteistani rehellisesti, sillä haluan tuoda esille sen, että suruun kuuluu ihan hirveästi eri tuntemuksia ja kaikki niistä ovat normaaleita. On vihaa, surua, pelkoja, ikävää, lohduttomuutta, syyllisyyttä, voimattomuutta, luovuttamista, katkeruutta, epävarmuutta.. kaikenlaista. Ulkopuolisten mielestä ne saattavat vaikuttaa jopa hulluilta. Kaikki eivät osaa ymmärtää. Voi tulla myös fyysisiä oireita, kuten laihtumista, ruokahaluttomuutta, hengenahdistusta, paniikkikohtauksia, pulssin nousua, oksettavaa ja inhottavaa oloa, väsymystä, päänsärkyä, muita kipuja, vatsaoireita, unettomuutta.. Elimistö on ihan hirveässä stressitilassa koko ajan.

Saan aina hyvän mielen, kun joku kirjoittaa minulle, että kiitos, kun kirjoitat. Tai kun joku kertoo saavansa tukea kirjoituksistani, kun huomaa, ettei ole erilaisten tuntemuksiensa kanssa yksin.  Ihana kuulla. Kiitos, kun luette! <3


Ehkä jonain päivänä askeleet kevenevät ja kuorma selästä pienenee. Ehkä joku päivä on helpompi jo hengittää. Olen kiitollinen, että sain Avan, kuulin hänen äänensä, näin hänen hymynsä, sain hoitaa häntä ja pitää sylissäni. Jotain tein oikein, kun sain nähdä hänen ilonsa. Pienen hetken sain pitää hänet lähelläni. Nyt hän on aina sydämessäni. <3


2 kommenttia:

  1. Heippa. Näiden lukeminen auttaa ainakin itseä tässä skeidassa ja auttaa myöskin muistamaan ne meidän hertan kanssa vietetyt kaksi päivää, koska mieli kai koittaa jotenkin suojella ja en yhtenä ajanjaksona muistanut esimerkiksi sitä, kun kuultiin että Hertan aivoverenvuodot on sitä pahinta luokkaa ja meidän piti päättää millon hertta irrotetaan hengityskoneesta. Tulee niitä aikoja välillä, kun on vähän helpompi hengittää, mutta nyt on ollut taas tosi raskasta ja eilen, kun olin lenkillä ja poliisiauto meni ohi, rupesin hysteerisesti itkemään, vaikka ei poliisien kanssa ole ollut asian kanssa tekemistä, muuten kun että kuolemansyyntutkinta on nyt oikeuslääketieteellisessä nenämahaletkun väärin menon vuoksi. Ihan aidosti kiitos <3

    VastaaPoista