Kuulumisia ja muistoja

Tällä hetkellä on taas helpompi olla. Itse asiassa muutama viikko on mennyt jo ihan hyvin. Mitä nyt kovaa flunssaa on ollut meidän perheessä, mutta se nyt on pientä. Suru kulkee vuoristoradan lailla. Totta kai useita kertoja viikossa saattaa tulla itku, mutta tunnen, että tällä hetkellä selässäni oleva taakka on kevyempi kuin muutama viikko sitten.

Pian alkaa olla jo vuosi Avan kuolemasta. Vuosi? En voi uskoa sitä. Aika rientää niin nopeasti. E:kin täytti jo 3 vuotta. Pieni rakkauspakkaus. <3

Tämä kaikki on vieläkin niin käsittämätöntä. Miten siitä kaikesta voi olla jo kohta vuosi? Kaikki ne asiat tuntuvat eilisen tapahtumilta. Vuodessa on tapahtunut paljon. Minulle kerrottiin joskus, että lapsen kuoleman jälkeinen vuosi on pahin ja sitten helpottaa. Tällä hetkellä voin hieman samaistua siihen. Tällä hetkellä oloni on parhain koko vuoden ajalta. Tiedostan kyllä sen, että mieliala saattaa hetkessä vaihtua ja voin taas kohta tuntea räpikoiväni siellä pohjamudissa jälleen kerran. Mutta sellaista se suuri suru on, niin kuin sanoin, vuoristoratamaista. Mutta ehkä siinä on jotain perää, että vuosi on se maaginen raja, kun surutaakka kevenee hieman. Suru ei tietenkään lopu koskaan, enkä minä unohda Avaa ikinä, en tietenkään.  Ava on aina osa meidän perhettämme. Ava on aina tyttäreni. Nyt vain voin enää kuvitella hänet. Voin kuvitella pitäväni Avaa sylissäni tai kuulevani hänen äänensä. En voi nähdä Avaa enää konkreettisesti, mutta silti näen hänet joka päivä sydämessäni.

Vieläkin mietin sitä, miten käsittämätöntä tämä kaikki oikein on. Mietin, että mitä kaikkea tässä puolentoista vuoden aikana on oikein tapahtunut. Välillä ajatukset tuntuvat niin epätodellisilta. Miten tämä kaikki on voinut tapahtua? Järjellä tiedän kaiken, mutta en voi ymmärtää, en vain pysty. Kun olen kirjoittanut näitä tekstejä, olen ihmetellyt itsekin, mitä kaikkea me olemme joutuneet käymään läpi. Miten me olemme pystyneet räpiköimään tähän päivään asti? No, aika kuluu ja sen mukana kuljemme väkisin. Silti olen myös aina pystynyt katsomaan kohti tulevaa, vaikka välillä se on ollut hyvin haastavaa. Minulla on jotain, minkä takia jaksan päivästä toiseen. Minulla on E, minulla on A ja suuri määrä muita ihania ihmisiä ympärilläni. <3

Muistan vieläkin miltä Ava tuoksui. Muistan myös millaiselta Avan jalat tuntuivat, kun hänen kanssa jumpattiin. Näen mielessäni Avan hengityksen liikkeet. Tunnen mielessäni sen, miltä Avan iho tuntui. Muistan, miltä tuntui silittää Avan hikistä päätä. Muistan senkin, miltä tuntui, kun Ava oli sylissäni. Jos suljen silmät ja laitan kädet niin kuin silloin, kun Ava oli sylissäni, voin melkein uskoa, että Ava on sylissäni yhä. Toivottavasti muistan tämän kaiken koko lopun elämäni.