Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Muistotatuointi

Kun sain tietää Avan diagnoosin, aika pian tiesin, että haluan Avasta muiston ihooni. Hetki meni, kunnes tiesin, millaisen tatuoinnin haluaisin. Noin 4,5 kuukautta ehdin miettiä ja suunnitella tatuointia. En siis todellakaan tehnyt mitään hätiköityä päätöstä tatuoinnin suhteen, vaan ehdin suunnitella sitä monta kuukautta. 


Kuva, joka on kädessäni, on helmikuun lopulla otettu. Olimme silloin Tyksissä. Se oli se sama kerta, jolloin kuulimme, että Ava ei ole enää kauaa luonamme. Tiesin jo heti joulukuussa myös sen, kenelle menisin tatuoitavaksi. Olin nähnyt Ella Kettusen tekemiä piirustuksia sekä tatuointeja ja luotin, että hän osaa tehdä Avastakin hienon tatuoinnin, Avan näköisen tatuoinnin. Niin kuin osasikin. Kiitos Ella!


Halusin Avan kuvan iholleni, jotta näkisin aina oman tyttäreni kauniit kasvot. Halusin Avan kuvan vasempaan käteeni, sillä hän oli usein sylissäni vasemmalla puolella. Ava on siis aina mukanani ja aina sylissäni. Minä näen Avan aina ja muutkin näkevät hänet.



Kyllä, minusta tulee sairaanhoitaja. Voiko sairaanhoitajalla olla tatuointeja? Voiko sairaanhoitajalla olla kädessä noin suuri tatuointi? Minusta voi. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikä tahansa tatuointi. Tatuointi, joka on kädessäni, on kuolleen tyttäreni kuva. Minulla on kädessäni maailman kaunein tatuointi, sillä siinä on minun oma rakas pieni enkelityttöni. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti