Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Paniikkikohtauksista

Ensimmäinen paniikkikohtaus tuli syksyllä. Siitä kerroinkin yhdessä tekstissä. Tajusin sen vasta kuitenkin tammikuun lopulla, että kyseessä oli luultavasti paniikkikohtaus. Tammikuussa sain siis toisen paniikkikohtauksen. Tein koulutehtävää, kun se yhtäkkiä alkoi.

 Kolmas paniikkikohtaus tuli helmikuussa, kun olimme menossa E:n kanssa lääkäriin. Olimme jo melkein perillä, kun alkoi tulla ahdistava olo. Tiesin, että alkaa paniikkikohtaus, joten yritin laulaa, jos se auttaisi. Pääsimme terveyskeskukseen sisälle. Minua pyörrytti ja olo tuntui hyvin sekavalta. Sain sanottua hoitajalle, etten voi hyvin. Istuimme odottelemaan aulaan. Tuntui todella epätodelliselta. En nähnyt selvästi ja tuntui, etten saa tuotettua puhetta normaalisti. Tuntui, että pyörryn kohta. Pääsimme lääkärille ja kun minun piti kertoa E:n oireista, niin en saanut sanottua oikein mitään. Kerroin lääkärillekin olostani. Soitin A:n hakemaan meidät, koska en pystynyt siinä kunnossa ajamaan autoa. Sain terveyskeskuksesta miedon Diapamin, jota en kuitenkaan kotona uskaltanut ottaa. Monta päivää olin fyysisesti aivan poikki. Edellisten kohtausten jälkeenkin olo oli pari päivää heikko. No, helmikuun kohtauksen jälkeen koko ajan tuntui, että kohta alkaa uusi kohtaus. Lääkäri soitti muutaman päivän päästä ja suositteli ottamaan sen Diapamin, jotta keho rauhoittuisi. Otin sen ja niin kävi, että seuraavana päivänä oli parempi olo.
Kroppa pääsi lepäämään.

Jälkeenpäin olen pystynyt hillitsemään kohtauksen etenemistä. Monta kertaa on tullut olo, että kohta se taas alkaa, mutta olen jotenkin pystynyt pitämään kohtaukset aisoissa. Pystyn rauhoittamaan itseäni sen verran, etteivät kohtaukset pääse niin pahoiksi,
että tuntisin pyörtyväni tai luulisin kuolevani.

Olen saanut myös reseptilääkkeen kohtauksiin, mutta en ole vieläkään hakenut niitä apteekista. Yritän keksiä muita apuja kohtauksiin kuin lääkehoitoa. En oikein pidä siitä ajatuksesta,
että ottaisin sitä lääkettä.

Jos autoa ajaessa on alkanut tuntua huonolta, olen vakuutellut itselleni kaikenlaista.  Ei ole mitään hätää juuri nyt. En kuole tähän. En kuole juuri nyt. Paniikkikohtaukset ovat melko yleisiä. Muutkin selviävät näistä.  Jos tulee paniikki, voin koska vaan pysäyttää auton. Jos pyörryn, se ei ole vaarallista. Jos tapahtuu jotain, ehkä joku pysähtyy katsomaan, että onko kaikki kunnossa. Ehkä joku soittaa tarvittaessa ambulanssin. Myös laulamisesta on ollut apua. Silloin hengitys pysyy normaalina. Usein myös soitan ystävälleni ja hän saa rauhallisuudellaan sekä ymmärryksellään minulle paremman olon tai ei ainakaan saa kohtausta pahemmaksi.

Välillä mietin, että miksi tämäkin vielä, kun on jo muutenkin niin vaikeaa. No, ei auta muuta kuin olla pelkäämättä kohtauksia ja kohtauksen tullessa, rauhoittaa itseni. En anna paniikkikohtausten rajoittaa elämääni. Ehkä ne joskus väistyvät kokonaan.

Onhan kaikesta kuitenki vasta niin vähän aikaa..





Onko muilla kokemuksia paniikkikohtauksista?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti