Vuosi

Pari päivää ennen Avan kuoleman vuosipäivää aloin olla taas todella itkuinen. Kävin haudalla monta kertaa ja jännitin tulevaa vuosipäivää. Miltä se vuosipäivä tuntuu ja miten se menee? Vuoden takaiset muistot pyörivät mielessäni ja edelleen kysyin itseltäni, että miksi meidän lapsi kuoli? Vuosi, todella rankka vuosi on mennyt. Vuoteen on mahtunut ihan hirvittävästi tuskaa, surua ja ikävää, mutta on meillä myös ollut arkisia ilonhetkiäkin. Tässä olen, edelleen rikkinäisenä, mutta elossa.

2.5. lähdin kouluun. Itkin autossa, mutta kokosin itseni kuitenkin ennen kuin olin koululla. Kävin vaihtamassa työvaatteet ja kun istuin luokkaan tuolille, kyyneleet vain alkoivat valua ja valua. Minulle sanottiin, että kerää itsesi. No en kerännyt, vaan purskahdin vielä enemmän itkemään. Kumpa olisin sanonut, että jos minä olen joutunut kestämään lapseni kuoleman, niin te joudutte nyt kestämään minun itkuni! Onneksi koulupäivän ohjelmassa oli hoitoelvytys, niin sain tehdä koko ajan jotain. Koulupäivä loppui ja kun istuin autoon, saman tien alkoi kova päänsärky, joka muistutti vuoden takaisesta olotilasta. Lähdin kuitenkin ajamaan kotiin päin. Onneksi minulla oli sentään särkylääkettä mukana. Kerran jouduin pysähtymään matkalla, kun oli pakko levätä hetki, sillä särky oli niin kova. Pääsin kukkakauppaan, hain kukkakimpun ja lähdin haudalle viemään sen. Aurinko paistoi niin kuin silloinkin, kun Ava kuoli. Tulin kotiin ja edelleen päätäni särki. A ja E tulivat myös kotiin ja meille tuli vieraita. Vieraiden lähdettyä lähdimme vielä koko perhe yhdessä haudalle. Päänsärkykin alkoi vihdoin hiipua monen tunnin jälkeen. Vielä kerran minun oli pakko päästä haudalle. Kello oli varmaan kymmenen illalla. Itkin haudalla rauhassa. Päivä meni kuitenkin yllättävän helposti ja sen jälkeen tuli helpotus. Nyt tämäkin kamala virstanpylväs on koettu. Ensimmäinen vuosipäivä on ohi. Samalla on ihan järkyttävää, että olemme jo yli vuoden joutuneet elämään ilman Avaa. Niin kova ikävä sinua pieni Awskubawsku! 

Tällä hetkellä voin fyysisesti ihan hyvin. En vielä hyvin, mutta paljon paremmin. Psyykkisestikin ihan ok. Edelleen paniikkituntemuksia tulee kylläkin monta kertaa viikossa. Kropassa ei ole enää niin hirveä olo, sydän ei enää lyö 100 kertaa minuutissa, kurkkua ei enää kurista, välillä kylläkin edelleen ahdistaa, mutta ei sitäkään koko ajan. Ruokakin maistuu. Olen ollut edelleen kyllä tosi väsynyt ja siitä kroppa onkin antanut merkkejä. Yli kaksi viikkoa oli elohiiri silmässäni ja muutkin lihakset alkoivat nykiä. Sain jo itselleni pelkotilan, että minulla on ms tai als, mutta näköjään ne johtuivat vain väsymyksestä. Pikku hiljaa, päivä päivältä helpottaa, aika auttaa.. Nyt kesällä teen välillä töitä ja välillä lomailen. Se sopii hyvin, jotta en taas polttaisi itseäni loppuun.

E kysyi tänään: ”Äiti miks Ava kuoli?” Kerroin: ” Koska Ava oli niin pipi.” E: ”No kuka Avan sit kuoletti?” Minä: ”Ei Avaa kukaan kuolettanu. Ava vaan oli niin sairas, ettei lääkkeet enää auttanu ja siks Ava kuoli. Onks sulla ikävä Avaa?” Siihen E vastasi vihaisena: ”No ei oo!” Kysyin: ”Ooks sä vihanen Avalle?” E: ”Oon, ku se kuoli!” Sitten koitin vaan lohduttaa, ettei kuolema ollut Avan tai kenenkään muunkaan vika. Joskus vaan käy niin, että lapsi on tosi tosi sairas ja kuolee. Kuitenkin yritin taas lohduttaa E:tä, että onneksi me ollaan terveitä. Jos kerron, että minulla on Avaa ikävä, niin E yrittää lohduttaa sillä, kun sanoo, ettei hänellä ole Avaa ikävä, että hän on ihan iloinen. Joten tänään sanoin E:lle, että voi ikävä olla, vaikka ei olisikaan surullinen. Se on sellainen iloinen ikävä, kun voi muistella yhteisiä leikkihetkiä. Siitä ajatuksesta E piti. Sen jälkeen puheet vaihtuivatkin enkeltenmaahan. Mietittiin yhdessä, että missä se paikka voisi olla ja näkeekö Ava silti meidät, vaikka me ei enää voida nähdä Avaa. Sitten jatkuivatkin taas legoleikit normaalisti. Vaikeita asioita ja luultavasti aina vaikeammaksi menee vaan, kun E kasvaa, oppii kyseenalaistamaan asioita ja ymmärtämään enemmän kuolemasta.