Pari päivää ennen Avan kuoleman vuosipäivää aloin olla taas todella
itkuinen. Kävin haudalla monta kertaa ja jännitin tulevaa vuosipäivää. Miltä se vuosipäivä tuntuu ja miten se menee? Vuoden
takaiset muistot pyörivät mielessäni ja edelleen kysyin itseltäni, että miksi
meidän lapsi kuoli? Vuosi, todella rankka vuosi on mennyt. Vuoteen on mahtunut
ihan hirvittävästi tuskaa, surua ja ikävää, mutta on meillä myös ollut arkisia
ilonhetkiäkin. Tässä olen, edelleen rikkinäisenä, mutta elossa.
2.5. lähdin kouluun. Itkin autossa, mutta kokosin itseni
kuitenkin ennen kuin olin koululla. Kävin vaihtamassa työvaatteet ja kun istuin
luokkaan tuolille, kyyneleet vain alkoivat valua ja valua. Minulle sanottiin,
että kerää itsesi. No en kerännyt, vaan purskahdin vielä enemmän itkemään.
Kumpa olisin sanonut, että jos minä olen joutunut kestämään lapseni kuoleman,
niin te joudutte nyt kestämään minun itkuni! Onneksi koulupäivän ohjelmassa oli
hoitoelvytys, niin sain tehdä koko ajan jotain. Koulupäivä loppui ja kun istuin
autoon, saman tien alkoi kova päänsärky, joka muistutti vuoden takaisesta
olotilasta. Lähdin kuitenkin ajamaan kotiin päin. Onneksi minulla oli sentään
särkylääkettä mukana. Kerran jouduin pysähtymään matkalla, kun oli pakko levätä
hetki, sillä särky oli niin kova. Pääsin kukkakauppaan, hain kukkakimpun ja
lähdin haudalle viemään sen. Aurinko paistoi niin kuin silloinkin, kun Ava
kuoli. Tulin kotiin ja edelleen päätäni särki. A ja E tulivat myös kotiin ja
meille tuli vieraita. Vieraiden lähdettyä lähdimme vielä koko perhe yhdessä
haudalle. Päänsärkykin alkoi vihdoin hiipua monen tunnin jälkeen. Vielä kerran
minun oli pakko päästä haudalle. Kello oli varmaan kymmenen illalla. Itkin
haudalla rauhassa. Päivä meni kuitenkin yllättävän helposti ja sen jälkeen tuli helpotus. Nyt tämäkin kamala virstanpylväs on koettu. Ensimmäinen vuosipäivä on ohi. Samalla on ihan järkyttävää, että olemme jo yli vuoden joutuneet elämään ilman Avaa. Niin kova ikävä sinua pieni Awskubawsku!
Tällä hetkellä voin fyysisesti ihan hyvin. En vielä hyvin,
mutta paljon paremmin. Psyykkisestikin ihan ok. Edelleen paniikkituntemuksia
tulee kylläkin monta kertaa viikossa. Kropassa ei ole enää niin hirveä olo,
sydän ei enää lyö 100 kertaa minuutissa, kurkkua ei enää kurista, välillä
kylläkin edelleen ahdistaa, mutta ei sitäkään koko ajan. Ruokakin maistuu. Olen ollut edelleen kyllä tosi väsynyt ja siitä kroppa onkin antanut merkkejä. Yli kaksi viikkoa oli elohiiri silmässäni ja muutkin lihakset alkoivat nykiä. Sain jo itselleni pelkotilan, että minulla on ms tai als, mutta näköjään ne johtuivat vain väsymyksestä. Pikku hiljaa, päivä päivältä helpottaa, aika
auttaa.. Nyt kesällä teen välillä töitä ja välillä lomailen. Se sopii hyvin,
jotta en taas polttaisi itseäni loppuun.
E kysyi tänään: ”Äiti miks Ava kuoli?” Kerroin: ” Koska Ava
oli niin pipi.” E: ”No kuka Avan sit kuoletti?” Minä: ”Ei Avaa kukaan
kuolettanu. Ava vaan oli niin sairas, ettei lääkkeet enää auttanu ja siks Ava
kuoli. Onks sulla ikävä Avaa?” Siihen E vastasi vihaisena: ”No ei oo!” Kysyin: ”Ooks
sä vihanen Avalle?” E: ”Oon, ku se kuoli!” Sitten koitin vaan lohduttaa, ettei
kuolema ollut Avan tai kenenkään muunkaan vika. Joskus vaan käy niin, että lapsi on tosi tosi sairas ja kuolee. Kuitenkin yritin taas lohduttaa E:tä, että onneksi me ollaan terveitä. Jos kerron, että minulla on Avaa ikävä, niin E yrittää lohduttaa sillä, kun sanoo, ettei hänellä ole Avaa ikävä, että hän on ihan iloinen. Joten tänään sanoin E:lle, että voi ikävä olla, vaikka ei olisikaan surullinen. Se on sellainen iloinen ikävä, kun voi muistella yhteisiä leikkihetkiä. Siitä ajatuksesta E piti. Sen jälkeen puheet vaihtuivatkin enkeltenmaahan. Mietittiin yhdessä,
että missä se paikka voisi olla ja näkeekö Ava silti meidät, vaikka me ei enää
voida nähdä Avaa. Sitten jatkuivatkin taas legoleikit normaalisti. Vaikeita
asioita ja luultavasti aina vaikeammaksi menee vaan, kun E kasvaa, oppii kyseenalaistamaan asioita ja ymmärtämään enemmän kuolemasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti