Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Kyyneleitä, onnen

Ei ole oikein ollut mitään kirjoitettavaa tai mitään sellaista, mistä olisin vielä halunnut kirjoittaa. Kesä on kohta lopuillaan. Odotankin jo syksyä. On ihanaa, kun ilmat viilenevät, puiden lehdet värjääntyvät ja illan pimetessä voi poltella kynttilöitä. 

Toukokuun lopulla sain tietää olevani raskaana. Ensimmäinen viikko meni kauheassa paniikissa, että miten tällä kertaa mahtaa käydä. Rauhoituin ja koitin vaan ajatella, että päivä kerrallaan. Sitten alkoivat rytmihäiriöt. Vaikka koin olevani suht rauhallinen, pääkoppa kävi koko ajan tulevaa läpi. Muistan ajatelleeni, että kuusi viikkoa täytyy odottaa ennen kuin pääsen istukkanäytteenottoon. Viikot menivät, pahaolo ja muut raskausoireet tulivat kuvioihin. Toisaalta ihanaa, sillä siitä ainakin tiesin, että vatsassani tosiaan on pieni vauvan alku. 

12 viikolla menin Tyksiin. Odotusaulassa alkoi pieni tärinä. Toivoin vain, etten näe ketään tuttuja. Onneksi pääsimme nopeasti huoneeseen. Ensin ultrattiin. Pidin silmiäni tiukasti kiinni, sillä en uskaltanut katsoa näyttöä ennen kuin kuulisin, että siellä on tosiaan vauva. Sitten istukkaa mittailtiin. Tärisin ja kyyneleet valuivat. Toivoin niin paljon, että se näyte saadaan heti. Tuomio tuli. Istukka oli liian ohut ja viikon päästä uusi aika. 

Viikko meni. Taas sama tärina alkoi. Ultrattiin. Mitattiin. Ajattelin mielessäni, että kyllä se nyt onnistuu. Pakko onnistua! Ja ei, istukka oli edelleen liian ohut. Uusi aika kahden viikon päähän lapsivesinäytteeseen. Itkin koko loppu päivän. Ajattelin tulevani hulluksi jo. Pyörittelin päässäni vain että vielä voi mennä 4-6vk ennen kuin tulokset tulevat. Miten jaksan enää odottaa? Mahakin oli jo huomattava. Ajattelin, että jos se tätä tahtia kasvaa, niin pakko kai linnoittautua kuukaudeksi kotiin, ettei kukaan näe, ettei kukaan kysele. Muutaman päivän päästä olo oli jo ihan ok. Yritin vaan edelleen keksiä paljon tekemistä, että aika kuluisi nopeasti. Toinen neuvolakin oli. Kysyttiin, että varataanko rakenneultra jo? Ei, en halunnut, jos kaikki kuitenkin menisi taas pieleen. 

Mietin viime vuoden tapahtumia. "Valmistauduin" taas keskeytykseen. Päätin, että myyn heti kaikki vauvatavarat pois, jos tämänkin todetaan kuolevan. Se olisi sitten tässä. Ei enää ikinä uudestaan tätä kauheaa piinaa. Ei enää ikinä uudelleen sitä kauheaa syyllisyydentaakkaa siitä, että olen keskeyttänyt raskauden, vaikka teinkin sen rakkaudesta, ettei vauva joutuisi kärsimään. Miksi me olimmekaan näin tyhmiä, että uskalsimme ryhtyä tähän taas? Mietin, mahtuuko hautaan vielä kolmas vauva. Mitä jos ei mahdukkaan? Olisi pitänyt laittaa Monan kyltti vähän sivummalle, niin toinenkin kyltti menisi nätisti. Mitäs sitten, jos kaikki menee taas päin puuta? No, sitten vaan jatkan tanssia ja koulua.. Mihinköhän menisin ensi keväällä harjoitteluihin? Joo, nekin mietin jo valmiiksi. Leikkaan varmasti tukankin olkapäihin asti, jos käy huonosti! Kaikkea sitä miettiikin..

Sitten koitti lapsivesinäytteenottopäivä. Ajattelin, ettei tarvitse enää jännittää, koska nyt se luultavasti onnistuu. No, silti tärisin, jännitin. Tällä kolmannella ultrauskerralla muistankin vauvan ultrauksesta jotain. Saatoin vähän hymyilläkin. Meidän vauva. <3 Vatsan läpi laitettiin näytteenottoneula. Ruiskuun ei tullutkaan vettä. Vanha neula pois ja uusi neula taas vatsan läpi. Ei tullut vettä vieläkään, vain verta. Ajattelin mielessäni, että voi hitto kohta joudutaan laittamaan vielä kolmaskin.. Ei onneksi. Ruiskuun alkoi tulla vettä ja näyte saatiin. Sitten annettiin ohjeet, mitä tulee välttää näytteenoton jälkeen. Siinä luki, että vastaukset tulevat 2-4 vk:n sisällä. Voi ei, niin kauanko pitää vielä odottaa!? Koulukin saattaa alkaa jo ennen. Mitä sanon niille, jotka tulevat onnittelemaan raskaudesta? Jos niin sattuisi. "Ei kannata vielä onnitella, kun vauva saattaa vielä kuolla." 

Kaksi päivää lapsivesinäytteestä puhelin soi. Tunnistin taas Tyksin numeron. Paniikissa vastasin. Kuuntelin lääkärin esittelyn. Mietin vain, että varmasti on huonoja uutisia, kun soitto tuli jo näin nopeasti. No, en oikein muista, mitä lääkäri sanoi, mutta jotenkin siinä selvisi, että tämä vauva on terve!!! TERVE!!! Ainakin näillä näkymin. Tämä vauva ei kuole SMA-sairauteen! Saan sittenkin alkaa haaveilla tulevasta, enää ei tarvitse piilotella masua ja voin nauttia tästä raskaudesta, koska tämä vauva ei näillä näkymin kuole! Voi miten onnellinen olen tästä uutisesta, jonka ajattelin olevan mahdoton. Me saamme neljännen lapsen tammi-helmikuussa, jos kaikki vaan menee loppuun asti hyvin. Kumpa kaikki menisi hyvin. Toivon niin koko sydämestäni, että E ja tämä pieni saavat elää pitkän elämän terveenä ja onnellisena. Toivon, etten ikinä enää joudu hautaamaan yhtään lastani.

Olen itkenyt pitkästä aikaa niin paljon, tällä kertaa onnenkyyneleitä. <3


14 kommenttia: