Täällä taas!

Kylläpäs siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen jotain kirjoittanut. 

Nyt vihdoin sain pienen tekstin raapustettua.:

Raskauden lopussa pelko vauvan menettämisestä voitti minut täysin. Vaikka kuinka yritin taistella vastaan, mieleni valmistautui joka hetki vauvan hautajaisiin. Olin taas suunnitellut kaiken hyvin tarkkaan, sillä tiesin jopa alku- ja loppumusiikin. Ihan kamalaa! Ehkä myös huono fyysinen vointi (joka oli kyllä tiedossa edellisten raskauksien jälkeen) lisäsi henkistä pahoinvointia. En todellakaan pystynyt näkemään mitään ristiäisiä. 

Sydän pompahti kurkkuun monta kertaa synnytyksen aikana, kun vauvan syke heilahteli anturin pysyessä huonosti paikoillaan. Jossain kohtaa en saanut enää nähdä vauvan sykettä synnytyssalissa ja hyvä niin. Loppujen lopuksi synnytys oli pituudesta huolimatta todella helppo ja hyvä, eikä sitä sanoinkuvaamatonta helpotuksen tunnetta voi koskaan unohtaa! Pelot loppuivat kuin seinään, kun näin, miten pieni viuhtoi käsien ja jalkojen kanssa ja kun kuulin, miten lujaa hän saikaan itkettyä. Päänsärky loppui ja stressi lieveni kertaheitolla.

Aika pian synnytyksen jälkeen tuli hirvittävä ikävä Avaa. Vertailin vauvaa ja Avaa keskenään. Muistelin Avan syntymää ja Avan elämän eri vaiheita haikein mielin. Tällöin Avan sairaus todettiin, nyt oltiin sairaalassa, nyt laitettiin nml, nyt tapahtui sitä ja tätä ja tota.. Toisaalta muistelin kyllä myös E:n syntymää ja vauva-aikaa. 

Helpottuneena olen saanut huomata, että O kasvaa ja kehittyy ihan normaalisti ja olen siitä niin onnellinen. Minä olen todella nauttinut päivä kerrallaan tästä meidän arjesta n. 2,5kk ajan ja aion tietysti vain jatkaa tätä nauttimista. Pelot ovat pysyneet hallittuina tai sanotaanko, että ne ovat ehkä normalisoituneet. Tunnen olevani onnellisempi ja energisempi kuin pitkään aikaan!