Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

tiistai 2. toukokuuta 2017

2.5.2017

Kaksi vuotta sitten:



”Avan hengitys loppui. Rutistin Avaa ja olin hiljaa. Halusin, että viimeiset hetket ovat rauhalliset.  Hän puristi vielä sormillaan minun sormeani, joka oli koko ajan hänen kädessään. Hetken päästä Ava hengitti kerran, kunnes taas tuli tauko. Sitten Ava hengitti vielä viimeisen kerran.  Hän oli rauhallinen. Hetken odotin vielä Avan hengitystä. Mietin, että hengittääköhän Ava vielä, vaikka tiesin ja näin, ettei hengitä. Odotin.  Avan sydän löi vielä hetken, kunnes lyönnit loppuivat. Ava sai siivet selkäänsä. Tuska on ohi. 
Purskahdin itkuun. ”


”Pidin Avaa sylissäni ja itkin. En halunnut luopua Avasta. En halunnut jättää Avaa. Lääkäri totesi Avan kuolleeksi. Avan selkä oli jo kokonaan liila. Hyvästelimme. E antoi Avalle pusun. Vein Avan sängylle. Asettelin hänet kauniisti, vaatteet kauniisti ja laitoin kirahvin paremmin kainaloon. Suukottelin, silittelin, kerroin rakastavani aina ja että en unohda koskaan. Olimme lähtemässä, mutta palasin aina vain takaisin Avan viereen, koska en pystynytkään vielä lähtemään. En halunnut jättää Avaa yksin. Tuntui, että Ava kuitenkin oli vielä siinä, minun pieni rakas tyttöni. Viimein sain voimat kerättyä ja lähdimme pois huoneesta. Hoitaja lukitsi oven ja sanoi, että saattaja vie Avan ruumishuoneelle. Se oli elämäni kauhein hetki, luopumisen hetki. En enää saisi nähdä Avaa. Minun rakas vauvani on kuollut, enkä koskaan saisi pitää häntä enää sylissäni. En koskaan enää kuule hänen hentoa nauruaan tai näe hänen kaunista hymyään. Minun vauvani on nyt enkeli.


Muita pätkiä teksteistäni:

”Suru kertoo suuresta rakkaudesta johonkin, minkä on menettänyt. Johonkin, mitä ei koskaan enää saa takaisin. Suru on ikävää, kaipausta, vihaa, lohduttomuutta, katkeruutta, helpotusta, pelkoa, epävarmuutta, hyviä ja huonoja muistoja.. Jokainen kokee surun omalla tavallaan. Eräs ihana ihminen sanoi, että surussa kaikki tunteet ovat sallittuja ja että suuressa surussa kaikki epänormaali on normaalia. Suuri suru on miljoona haavaa kropassa, sydän murskattuna, keuhkot tukahdutettuna.. Siitä ei koskaan parane kokonaan, mutta kuulemma ajan kanssa helpottaa.

”Lapsen kuolema ei ole ikinä normaalia ja sitä ei pysty koskaan hyväksymään. 
Siitä ei koskaan pääse yli, 
mutta sen asian kanssa pitää elää.”

”Turvallisuudentunne on järkkynyt niin pahasti, että tiedostan liian hyvin sen, 
että elämä on niin hauras. ”

”Olen joutunut käsittelemään ihan hirveästi erilaisia asioita ja tunteita ja se on ollut tosi rankkaa. Se on ollut myös niin epäreilua ja julmaa, mutta ne on vain ollut pakko käydä läpi, jotta nyt voin olla tässä hetkessä, tässä kunnossa. Sen henkisen pahoinvoinnin lisäksi jouduin myös kokemaan kaiken surun tuoman tuskan monin fyysisin oirein. Tällä hetkellä jäljellä ovat enää paniikkikohtaukset, vainoharhaisuudet, pelot, päänsärky sekä rytmihäiriöt ja ne ovat enää pientä siihen verrattuna, minkälainen fyysinen pahaolo minulla oli. Elimistö on ollut jo melkein kaksi vuotta kovassa stressireaktiossa, eikä siitä niin nopeasti toivuta. Edelleen tunnen kehoni olevan tietyssä hälytystilassa, valmiina kohtaamaan joku paha, mikä kohta tapahtuu. Joka ikinen päivä täytyy tehdä oman mielen kanssa ihan hirveästi töitä, jotta joskus pääsen henkisesti ja fyysisesti siihen aika ok-tilaan, että en tunne enää mitään fyysisiä oireita. Siihen tilaan, että vain suru on enää jäljellä, mutta silti voin elää hyvää ja onnellista elämää, koska toivon mukaan tässä on vielä monta kymmentä vuotta elämää jäljellä. ”

Kaksi vuotta Avan kuolemasta. Ahdistus, päänsärky, kyyneleet.. Iloiset muistot, surulliset muistot, pilkahteleva tuska kahden vuoden takaa.. Suuri onnellisuus E:stä ja O:sta. 

Sinä päivänä juuri särkyneet palaset tipahtelivat kuin hidastettuina. Sattui! Niin paljon minua sattui. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Onni otettiin minulta pois. Sinut otettiin minulta pois. Olet minuun kuuluva pala, jota en koskaan löydä. Minä olen sinussa. 
En ole ehjä, mutta hiljalleen osa sirpaleista on liimautunut minuun takaisin. 
Osa, eivät kaikki, eivät ikinä kaikki.. 
Haikeus, suru, ikävä. 
Niin suuri ikävä sinua rakas Ava!


Luulen, että tämä on viimeinen tekstini. Luulen, ettei minulla ole enää sanottavaa. Kirjoitin kaiken, minkä halusin. Halusin kertoa Avan tarinan. Luulen, että olen saanut Avan jätettyä monen ihmisen sydämeen. Suuri kiitos teille kaikille lukijoille! <3  Blogi jää elämään niin kuin myös Facebookin sivu. En poissulje sitä, että joskus vielä haluan kertoa teille jotain. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että tämä oli tässä. Toivon, että nämä tekstini antavat jatkossakin vertaistukea, tietoa , jotain.. Saa tulla juttelemaan, jos jossain törmäillään. :)
  Kiitos vielä ja hyvää kesää teille kaikille! <3

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Täällä taas!

Kylläpäs siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen jotain kirjoittanut. 
Nyt vihdoin sain pienen tekstin raapustettua.:

Raskauden lopussa pelko vauvan menettämisestä voitti minut täysin. Vaikka kuinka yritin taistella vastaan, mieleni valmistautui joka hetki vauvan hautajaisiin. Olin taas suunnitellut kaiken hyvin tarkkaan, sillä tiesin jopa alku- ja loppumusiikin. Ihan kamalaa! Ehkä myös huono fyysinen vointi (joka oli kyllä tiedossa edellisten raskauksien jälkeen) lisäsi henkistä pahoinvointia. En todellakaan pystynyt näkemään mitään ristiäisiä. 

Sydän pompahti kurkkuun monta kertaa synnytyksen aikana, kun vauvan syke heilahteli anturin pysyessä huonosti paikoillaan. Jossain kohtaa en saanut enää nähdä vauvan sykettä synnytyssalissa ja hyvä niin. Loppujen lopuksi synnytys oli pituudesta huolimatta todella helppo ja hyvä, eikä sitä sanoinkuvaamatonta helpotuksen tunnetta voi koskaan unohtaa! Pelot loppuivat kuin seinään, kun näin, miten pieni viuhtoi käsien ja jalkojen kanssa ja kun kuulin, miten lujaa hän saikaan itkettyä. Päänsärky loppui ja stressi lieveni kertaheitolla.

Aika pian synnytyksen jälkeen tuli hirvittävä ikävä Avaa. Vertailin vauvaa ja Avaa keskenään. Muistelin Avan syntymää ja Avan elämän eri vaiheita haikein mielin. Tällöin Avan sairaus todettiin, nyt oltiin sairaalassa, nyt laitettiin nml, nyt tapahtui sitä ja tätä ja tota.. Toisaalta muistelin kyllä myös E:n syntymää ja vauva-aikaa. 

Helpottuneena olen saanut huomata, että O kasvaa ja kehittyy ihan normaalisti ja olen siitä niin onnellinen. Minä olen todella nauttinut päivä kerrallaan tästä meidän arjesta n. 2,5kk ajan ja aion tietysti vain jatkaa tätä nauttimista. Pelot ovat pysyneet hallittuina tai sanotaanko, että ne ovat ehkä normalisoituneet. Tunnen olevani onnellisempi ja energisempi kuin pitkään aikaan! 


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Kyyneleitä, onnen

Ei ole oikein ollut mitään kirjoitettavaa tai mitään sellaista, mistä olisin vielä halunnut kirjoittaa. Kesä on kohta lopuillaan. Odotankin jo syksyä. On ihanaa, kun ilmat viilenevät, puiden lehdet värjääntyvät ja illan pimetessä voi poltella kynttilöitä. 

Toukokuun lopulla sain tietää olevani raskaana. Ensimmäinen viikko meni kauheassa paniikissa, että miten tällä kertaa mahtaa käydä. Rauhoituin ja koitin vaan ajatella, että päivä kerrallaan. Sitten alkoivat rytmihäiriöt. Vaikka koin olevani suht rauhallinen, pääkoppa kävi koko ajan tulevaa läpi. Muistan ajatelleeni, että kuusi viikkoa täytyy odottaa ennen kuin pääsen istukkanäytteenottoon. Viikot menivät, pahaolo ja muut raskausoireet tulivat kuvioihin. Toisaalta ihanaa, sillä siitä ainakin tiesin, että vatsassani tosiaan on pieni vauvan alku. 

12 viikolla menin Tyksiin. Odotusaulassa alkoi pieni tärinä. Toivoin vain, etten näe ketään tuttuja. Onneksi pääsimme nopeasti huoneeseen. Ensin ultrattiin. Pidin silmiäni tiukasti kiinni, sillä en uskaltanut katsoa näyttöä ennen kuin kuulisin, että siellä on tosiaan vauva. Sitten istukkaa mittailtiin. Tärisin ja kyyneleet valuivat. Toivoin niin paljon, että se näyte saadaan heti. Tuomio tuli. Istukka oli liian ohut ja viikon päästä uusi aika. 

Viikko meni. Taas sama tärina alkoi. Ultrattiin. Mitattiin. Ajattelin mielessäni, että kyllä se nyt onnistuu. Pakko onnistua! Ja ei, istukka oli edelleen liian ohut. Uusi aika kahden viikon päähän lapsivesinäytteeseen. Itkin koko loppu päivän. Ajattelin tulevani hulluksi jo. Pyörittelin päässäni vain että vielä voi mennä 4-6vk ennen kuin tulokset tulevat. Miten jaksan enää odottaa? Mahakin oli jo huomattava. Ajattelin, että jos se tätä tahtia kasvaa, niin pakko kai linnoittautua kuukaudeksi kotiin, ettei kukaan näe, ettei kukaan kysele. Muutaman päivän päästä olo oli jo ihan ok. Yritin vaan edelleen keksiä paljon tekemistä, että aika kuluisi nopeasti. Toinen neuvolakin oli. Kysyttiin, että varataanko rakenneultra jo? Ei, en halunnut, jos kaikki kuitenkin menisi taas pieleen. 

Mietin viime vuoden tapahtumia. "Valmistauduin" taas keskeytykseen. Päätin, että myyn heti kaikki vauvatavarat pois, jos tämänkin todetaan kuolevan. Se olisi sitten tässä. Ei enää ikinä uudestaan tätä kauheaa piinaa. Ei enää ikinä uudelleen sitä kauheaa syyllisyydentaakkaa siitä, että olen keskeyttänyt raskauden, vaikka teinkin sen rakkaudesta, ettei vauva joutuisi kärsimään. Miksi me olimmekaan näin tyhmiä, että uskalsimme ryhtyä tähän taas? Mietin, mahtuuko hautaan vielä kolmas vauva. Mitä jos ei mahdukkaan? Olisi pitänyt laittaa Monan kyltti vähän sivummalle, niin toinenkin kyltti menisi nätisti. Mitäs sitten, jos kaikki menee taas päin puuta? No, sitten vaan jatkan tanssia ja koulua.. Mihinköhän menisin ensi keväällä harjoitteluihin? Joo, nekin mietin jo valmiiksi. Leikkaan varmasti tukankin olkapäihin asti, jos käy huonosti! Kaikkea sitä miettiikin..

Sitten koitti lapsivesinäytteenottopäivä. Ajattelin, ettei tarvitse enää jännittää, koska nyt se luultavasti onnistuu. No, silti tärisin, jännitin. Tällä kolmannella ultrauskerralla muistankin vauvan ultrauksesta jotain. Saatoin vähän hymyilläkin. Meidän vauva. <3 Vatsan läpi laitettiin näytteenottoneula. Ruiskuun ei tullutkaan vettä. Vanha neula pois ja uusi neula taas vatsan läpi. Ei tullut vettä vieläkään, vain verta. Ajattelin mielessäni, että voi hitto kohta joudutaan laittamaan vielä kolmaskin.. Ei onneksi. Ruiskuun alkoi tulla vettä ja näyte saatiin. Sitten annettiin ohjeet, mitä tulee välttää näytteenoton jälkeen. Siinä luki, että vastaukset tulevat 2-4 vk:n sisällä. Voi ei, niin kauanko pitää vielä odottaa!? Koulukin saattaa alkaa jo ennen. Mitä sanon niille, jotka tulevat onnittelemaan raskaudesta? Jos niin sattuisi. "Ei kannata vielä onnitella, kun vauva saattaa vielä kuolla." 

Kaksi päivää lapsivesinäytteestä puhelin soi. Tunnistin taas Tyksin numeron. Paniikissa vastasin. Kuuntelin lääkärin esittelyn. Mietin vain, että varmasti on huonoja uutisia, kun soitto tuli jo näin nopeasti. No, en oikein muista, mitä lääkäri sanoi, mutta jotenkin siinä selvisi, että tämä vauva on terve!!! TERVE!!! Ainakin näillä näkymin. Tämä vauva ei kuole SMA-sairauteen! Saan sittenkin alkaa haaveilla tulevasta, enää ei tarvitse piilotella masua ja voin nauttia tästä raskaudesta, koska tämä vauva ei näillä näkymin kuole! Voi miten onnellinen olen tästä uutisesta, jonka ajattelin olevan mahdoton. Me saamme neljännen lapsen tammi-helmikuussa, jos kaikki vaan menee loppuun asti hyvin. Kumpa kaikki menisi hyvin. Toivon niin koko sydämestäni, että E ja tämä pieni saavat elää pitkän elämän terveenä ja onnellisena. Toivon, etten ikinä enää joudu hautaamaan yhtään lastani.

Olen itkenyt pitkästä aikaa niin paljon, tällä kertaa onnenkyyneleitä. <3


sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Vuosi

Pari päivää ennen Avan kuoleman vuosipäivää aloin olla taas todella itkuinen. Kävin haudalla monta kertaa ja jännitin tulevaa vuosipäivää. Miltä se vuosipäivä tuntuu ja miten se menee? Vuoden takaiset muistot pyörivät mielessäni ja edelleen kysyin itseltäni, että miksi meidän lapsi kuoli? Vuosi, todella rankka vuosi on mennyt. Vuoteen on mahtunut ihan hirvittävästi tuskaa, surua ja ikävää, mutta on meillä myös ollut arkisia ilonhetkiäkin. Tässä olen, edelleen rikkinäisenä, mutta elossa.

2.5. lähdin kouluun. Itkin autossa, mutta kokosin itseni kuitenkin ennen kuin olin koululla. Kävin vaihtamassa työvaatteet ja kun istuin luokkaan tuolille, kyyneleet vain alkoivat valua ja valua. Minulle sanottiin, että kerää itsesi. No en kerännyt, vaan purskahdin vielä enemmän itkemään. Kumpa olisin sanonut, että jos minä olen joutunut kestämään lapseni kuoleman, niin te joudutte nyt kestämään minun itkuni! Onneksi koulupäivän ohjelmassa oli hoitoelvytys, niin sain tehdä koko ajan jotain. Koulupäivä loppui ja kun istuin autoon, saman tien alkoi kova päänsärky, joka muistutti vuoden takaisesta olotilasta. Lähdin kuitenkin ajamaan kotiin päin. Onneksi minulla oli sentään särkylääkettä mukana. Kerran jouduin pysähtymään matkalla, kun oli pakko levätä hetki, sillä särky oli niin kova. Pääsin kukkakauppaan, hain kukkakimpun ja lähdin haudalle viemään sen. Aurinko paistoi niin kuin silloinkin, kun Ava kuoli. Tulin kotiin ja edelleen päätäni särki. A ja E tulivat myös kotiin ja meille tuli vieraita. Vieraiden lähdettyä lähdimme vielä koko perhe yhdessä haudalle. Päänsärkykin alkoi vihdoin hiipua monen tunnin jälkeen. Vielä kerran minun oli pakko päästä haudalle. Kello oli varmaan kymmenen illalla. Itkin haudalla rauhassa. Päivä meni kuitenkin yllättävän helposti ja sen jälkeen tuli helpotus. Nyt tämäkin kamala virstanpylväs on koettu. Ensimmäinen vuosipäivä on ohi. Samalla on ihan järkyttävää, että olemme jo yli vuoden joutuneet elämään ilman Avaa. Niin kova ikävä sinua pieni Awskubawsku! 

Tällä hetkellä voin fyysisesti ihan hyvin. En vielä hyvin, mutta paljon paremmin. Psyykkisestikin ihan ok. Edelleen paniikkituntemuksia tulee kylläkin monta kertaa viikossa. Kropassa ei ole enää niin hirveä olo, sydän ei enää lyö 100 kertaa minuutissa, kurkkua ei enää kurista, välillä kylläkin edelleen ahdistaa, mutta ei sitäkään koko ajan. Ruokakin maistuu. Olen ollut edelleen kyllä tosi väsynyt ja siitä kroppa onkin antanut merkkejä. Yli kaksi viikkoa oli elohiiri silmässäni ja muutkin lihakset alkoivat nykiä. Sain jo itselleni pelkotilan, että minulla on ms tai als, mutta näköjään ne johtuivat vain väsymyksestä. Pikku hiljaa, päivä päivältä helpottaa, aika auttaa.. Nyt kesällä teen välillä töitä ja välillä lomailen. Se sopii hyvin, jotta en taas polttaisi itseäni loppuun.


E kysyi tänään: ”Äiti miks Ava kuoli?” Kerroin: ” Koska Ava oli niin pipi.” E: ”No kuka Avan sit kuoletti?” Minä: ”Ei Avaa kukaan kuolettanu. Ava vaan oli niin sairas, ettei lääkkeet enää auttanu ja siks Ava kuoli. Onks sulla ikävä Avaa?” Siihen E vastasi vihaisena: ”No ei oo!” Kysyin: ”Ooks sä vihanen Avalle?” E: ”Oon, ku se kuoli!” Sitten koitin vaan lohduttaa, ettei kuolema ollut Avan tai kenenkään muunkaan vika. Joskus vaan käy niin, että lapsi on tosi tosi sairas ja kuolee. Kuitenkin yritin taas lohduttaa E:tä, että onneksi me ollaan terveitä. Jos kerron, että minulla on Avaa ikävä, niin E yrittää lohduttaa sillä, kun sanoo, ettei hänellä ole Avaa ikävä, että hän on ihan iloinen. Joten tänään sanoin E:lle, että voi ikävä olla, vaikka ei olisikaan surullinen. Se on sellainen iloinen ikävä, kun voi muistella yhteisiä leikkihetkiä. Siitä ajatuksesta E piti. Sen jälkeen puheet vaihtuivatkin enkeltenmaahan. Mietittiin yhdessä, että missä se paikka voisi olla ja näkeekö Ava silti meidät, vaikka me ei enää voida nähdä Avaa. Sitten jatkuivatkin taas legoleikit normaalisti. Vaikeita asioita ja luultavasti aina vaikeammaksi menee vaan, kun E kasvaa, oppii kyseenalaistamaan asioita ja ymmärtämään enemmän kuolemasta.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Hauta

Kun Ava oli haudattu, kävin haudalla päivittäin ja välillä jopa monta kertaa päivässä. Hautausmaa on hyvä paikka itkeä rauhassa. Tiesin viikon, milloin kivi saapuu haudalle. Joka päivä kävin katsomassa. Ai, ei vieläkään. Kunnes eräänä päivänä kivi olikin tuotu haudalle. Se oli niin kaunis. Kävimme istuttamassa kesäkukat äitipuoleni kanssa.


Syksy tuli ja hauta jouduttiin avaamaan uudelleen. Ava sai pikkusiskonsa vierelleen. Oli kylmä. Kävimme taas äitipuoleni kanssa istuttamassa kukat. Nyt ne olivat talvikukkia. Päivittäiset käynnit vaihtuivat viikoittaisiksi, kunnes en enää jaksanut käydä haudalla kovin usein. Minua lohdutti kuitenkin se, että tiesin muiden käyvän siellä. Isäni kävi ja käy edelleen ainakin viikoittain. Minä käyn, kun siltä tuntuu. Välillä monta kertaa viikossa ja välillä menee monta viikkoa, ennen kun saan mentyä haudalle, vaikka hautausmaa on koulumatkallani. Aina, kun menen sen ohi, vilkaisen haudalle. Talviaikaan vielä katselin, että palavatko kynttilät. Jos en ollut itse käynyt laittamassa niitä, tiesin, että luultavasti isäni oli vienyt kynttilät. 



Ennen Avan kuolemaa olisin pelännyt olla hautausmaalla pimeällä ja yksin. Nyt se tuntuu rauhoittavalta. Kynttilöiden liekit valaisevat. Kaikkialla on kaunista. Ei tarvitse pelätä.



Isomammani menetti kaksi poikaansa reilu 20 vuotta sitten. He kuolivat peräkkäisinä vuosina. Itse olin ihan pieni silloin, enkä koskaan ehtinyt tuntea pappaani. Mammalle oli todella tärkeää aina, että poikien haudat olivat siistit ja kauniit. Talveksi hän toi aina enkelit pois haudalta. Kun mamma vielä jaksoi, hän pyöräili aina hautausmaalle. Viimeisinä vuosina hän ei enää päässyt ehkä niin usein poikien haudalle, kun olisi halunnut. Hän ei voinut enää pyöräillä, koska häntä huimasi. Hänellä ei ollut autoa, eikä ajokorttia ja kävellen haudalle oli liian pitkä matka. Siskoni kävivät välillä mamman kanssa haudalla. Joskus meitä oikein nauratti, kun mamma oli niin tarkka asioista. Jos joku oli vienyt vääränlaiset kukat haudalle, ne lensivät roskiin. ”Ne oli niin rumia, et mie revin ne irti ja laitoin uudet.” Ja me nauroimme.  Nyt ymmärrän mammaa. Minäkin haluan, että tyttöjen hauta on kaunis. Tahdon, että se on juuri sellainen, kun minä haluan. En saa enää hoitaa Avaa. Nyt hoidan hautaa. Silloin, kun jaksan. Uskon, että mammalla oli samanlaiset ajatukset.  





Mamma kuoli laajaan aivoinfarktiin tammikuun alussa. Hän oli melkein 91-vuotias, Karjalasta kotoisin. Sota-aikana hän toimi ilmavalvontalottana. Hän sai asua omassa kotonaan viimeiseen asti. Niin kuin siskonpoikani sanoi:
 ”Mamma ei voi enää leikkiä meijän kanssa, mut nyt se leikkii Avan kanssa.” 




Rakas enkelimme tanssii tähtien joukossa.
Tanssivat tähtien joukossa.
Niin haluan uskoa.