Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Hauta

Kun Ava oli haudattu, kävin haudalla päivittäin ja välillä jopa monta kertaa päivässä. Hautausmaa on hyvä paikka itkeä rauhassa. Tiesin viikon, milloin kivi saapuu haudalle. Joka päivä kävin katsomassa. Ai, ei vieläkään. Kunnes eräänä päivänä kivi olikin tuotu haudalle. Se oli niin kaunis. Kävimme istuttamassa kesäkukat äitipuoleni kanssa.


Syksy tuli ja hauta jouduttiin avaamaan uudelleen. Ava sai pikkusiskonsa vierelleen. Oli kylmä. Kävimme taas äitipuoleni kanssa istuttamassa kukat. Nyt ne olivat talvikukkia. Päivittäiset käynnit vaihtuivat viikoittaisiksi, kunnes en enää jaksanut käydä haudalla kovin usein. Minua lohdutti kuitenkin se, että tiesin muiden käyvän siellä. Isäni kävi ja käy edelleen ainakin viikoittain. Minä käyn, kun siltä tuntuu. Välillä monta kertaa viikossa ja välillä menee monta viikkoa, ennen kun saan mentyä haudalle, vaikka hautausmaa on koulumatkallani. Aina, kun menen sen ohi, vilkaisen haudalle. Talviaikaan vielä katselin, että palavatko kynttilät. Jos en ollut itse käynyt laittamassa niitä, tiesin, että luultavasti isäni oli vienyt kynttilät. 



Ennen Avan kuolemaa olisin pelännyt olla hautausmaalla pimeällä ja yksin. Nyt se tuntuu rauhoittavalta. Kynttilöiden liekit valaisevat. Kaikkialla on kaunista. Ei tarvitse pelätä.



Isomammani menetti kaksi poikaansa reilu 20 vuotta sitten. He kuolivat peräkkäisinä vuosina. Itse olin ihan pieni silloin, enkä koskaan ehtinyt tuntea pappaani. Mammalle oli todella tärkeää aina, että poikien haudat olivat siistit ja kauniit. Talveksi hän toi aina enkelit pois haudalta. Kun mamma vielä jaksoi, hän pyöräili aina hautausmaalle. Viimeisinä vuosina hän ei enää päässyt ehkä niin usein poikien haudalle, kun olisi halunnut. Hän ei voinut enää pyöräillä, koska häntä huimasi. Hänellä ei ollut autoa, eikä ajokorttia ja kävellen haudalle oli liian pitkä matka. Siskoni kävivät välillä mamman kanssa haudalla. Joskus meitä oikein nauratti, kun mamma oli niin tarkka asioista. Jos joku oli vienyt vääränlaiset kukat haudalle, ne lensivät roskiin. ”Ne oli niin rumia, et mie revin ne irti ja laitoin uudet.” Ja me nauroimme.  Nyt ymmärrän mammaa. Minäkin haluan, että tyttöjen hauta on kaunis. Tahdon, että se on juuri sellainen, kun minä haluan. En saa enää hoitaa Avaa. Nyt hoidan hautaa. Silloin, kun jaksan. Uskon, että mammalla oli samanlaiset ajatukset.  





Mamma kuoli laajaan aivoinfarktiin tammikuun alussa. Hän oli melkein 91-vuotias, Karjalasta kotoisin. Sota-aikana hän toimi ilmavalvontalottana. Hän sai asua omassa kotonaan viimeiseen asti. Niin kuin siskonpoikani sanoi:
 ”Mamma ei voi enää leikkiä meijän kanssa, mut nyt se leikkii Avan kanssa.” 




Rakas enkelimme tanssii tähtien joukossa.
Tanssivat tähtien joukossa.
Niin haluan uskoa.