2.5.2017

Kaksi vuotta sitten:

”Avan hengitys loppui. Rutistin Avaa ja olin hiljaa. Halusin, että viimeiset hetket ovat rauhalliset.  Hän puristi vielä sormillaan minun sormeani, joka oli koko ajan hänen kädessään. Hetken päästä Ava hengitti kerran, kunnes taas tuli tauko. Sitten Ava hengitti vielä viimeisen kerran.  Hän oli rauhallinen. Hetken odotin vielä Avan hengitystä. Mietin, että hengittääköhän Ava vielä, vaikka tiesin ja näin, ettei hengitä. Odotin.  Avan sydän löi vielä hetken, kunnes lyönnit loppuivat. Ava sai siivet selkäänsä. Tuska on ohi. 

Purskahdin itkuun. ”

”Pidin Avaa sylissäni ja itkin. En halunnut luopua Avasta. En halunnut jättää Avaa. Lääkäri totesi Avan kuolleeksi. Avan selkä oli jo kokonaan liila. Hyvästelimme. E antoi Avalle pusun. Vein Avan sängylle. Asettelin hänet kauniisti, vaatteet kauniisti ja laitoin kirahvin paremmin kainaloon. Suukottelin, silittelin, kerroin rakastavani aina ja että en unohda koskaan. Olimme lähtemässä, mutta palasin aina vain takaisin Avan viereen, koska en pystynytkään vielä lähtemään. En halunnut jättää Avaa yksin. Tuntui, että Ava kuitenkin oli vielä siinä, minun pieni rakas tyttöni. Viimein sain voimat kerättyä ja lähdimme pois huoneesta. Hoitaja lukitsi oven ja sanoi, että saattaja vie Avan ruumishuoneelle. Se oli elämäni kauhein hetki, luopumisen hetki. En enää saisi nähdä Avaa. Minun rakas vauvani on kuollut, enkä koskaan saisi pitää häntä enää sylissäni. En koskaan enää kuule hänen hentoa nauruaan tai näe hänen kaunista hymyään. Minun vauvani on nyt enkeli.”

Muita pätkiä teksteistäni:

”Suru kertoo suuresta rakkaudesta johonkin, minkä on menettänyt. Johonkin, mitä ei koskaan enää saa takaisin. Suru on ikävää, kaipausta, vihaa, lohduttomuutta, katkeruutta, helpotusta, pelkoa, epävarmuutta, hyviä ja huonoja muistoja.. Jokainen kokee surun omalla tavallaan. Eräs ihana ihminen sanoi, että surussa kaikki tunteet ovat sallittuja ja että suuressa surussa kaikki epänormaali on normaalia. Suuri suru on miljoona haavaa kropassa, sydän murskattuna, keuhkot tukahdutettuna.. Siitä ei koskaan parane kokonaan, mutta kuulemma ajan kanssa helpottaa.”

”Lapsen kuolema ei ole ikinä normaalia ja sitä ei pysty koskaan hyväksymään. 
Siitä ei koskaan pääse yli, 

mutta sen asian kanssa pitää elää.”

”Turvallisuudentunne on järkkynyt niin pahasti, että tiedostan liian hyvin sen, 

että elämä on niin hauras. ”

”Olen joutunut käsittelemään ihan hirveästi erilaisia asioita ja tunteita ja se on ollut tosi rankkaa. Se on ollut myös niin epäreilua ja julmaa, mutta ne on vain ollut pakko käydä läpi."

Kaksi vuotta Avan kuolemasta. Ahdistus, päänsärky, kyyneleet.. Iloiset muistot, surulliset muistot, pilkahteleva tuska kahden vuoden takaa.. Suuri onnellisuus E:stä ja O:sta. 

Sinä päivänä juuri särkyneet palaset tipahtelivat kuin hidastettuina. Sattui! Niin paljon minua sattui. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Onni otettiin minulta pois. Sinut otettiin minulta pois. Olet minuun kuuluva pala, jota en koskaan löydä. Minä olen sinussa. 
En ole ehjä, mutta hiljalleen osa sirpaleista on liimautunut minuun takaisin. 
Osa, eivät kaikki, eivät ikinä kaikki.. 
Haikeus, suru, ikävä. 

Niin suuri ikävä sinua rakas Ava!

Luulen, että tämä on viimeinen tekstini. Luulen, ettei minulla ole enää sanottavaa. Kirjoitin kaiken, minkä halusin. Halusin kertoa Avan tarinan. Luulen, että olen saanut Avan jätettyä monen ihmisen sydämeen. Suuri kiitos teille kaikille lukijoille! <3  Blogi jää elämään niin kuin myös Facebookin sivu. En poissulje sitä, että joskus vielä haluan kertoa teille jotain. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että tämä oli tässä. Toivon, että nämä tekstini antavat jatkossakin vertaistukea, tietoa , jotain jollekin.. Saa tulla juttelemaan, jos jossain törmäillään. :)

  Kiitos vielä ja hyvää kesää teille kaikille! <3