Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

tiistai 2. toukokuuta 2017

2.5.2017

Kaksi vuotta sitten:



”Avan hengitys loppui. Rutistin Avaa ja olin hiljaa. Halusin, että viimeiset hetket ovat rauhalliset.  Hän puristi vielä sormillaan minun sormeani, joka oli koko ajan hänen kädessään. Hetken päästä Ava hengitti kerran, kunnes taas tuli tauko. Sitten Ava hengitti vielä viimeisen kerran.  Hän oli rauhallinen. Hetken odotin vielä Avan hengitystä. Mietin, että hengittääköhän Ava vielä, vaikka tiesin ja näin, ettei hengitä. Odotin.  Avan sydän löi vielä hetken, kunnes lyönnit loppuivat. Ava sai siivet selkäänsä. Tuska on ohi. 
Purskahdin itkuun. ”


”Pidin Avaa sylissäni ja itkin. En halunnut luopua Avasta. En halunnut jättää Avaa. Lääkäri totesi Avan kuolleeksi. Avan selkä oli jo kokonaan liila. Hyvästelimme. E antoi Avalle pusun. Vein Avan sängylle. Asettelin hänet kauniisti, vaatteet kauniisti ja laitoin kirahvin paremmin kainaloon. Suukottelin, silittelin, kerroin rakastavani aina ja että en unohda koskaan. Olimme lähtemässä, mutta palasin aina vain takaisin Avan viereen, koska en pystynytkään vielä lähtemään. En halunnut jättää Avaa yksin. Tuntui, että Ava kuitenkin oli vielä siinä, minun pieni rakas tyttöni. Viimein sain voimat kerättyä ja lähdimme pois huoneesta. Hoitaja lukitsi oven ja sanoi, että saattaja vie Avan ruumishuoneelle. Se oli elämäni kauhein hetki, luopumisen hetki. En enää saisi nähdä Avaa. Minun rakas vauvani on kuollut, enkä koskaan saisi pitää häntä enää sylissäni. En koskaan enää kuule hänen hentoa nauruaan tai näe hänen kaunista hymyään. Minun vauvani on nyt enkeli.


Muita pätkiä teksteistäni:

”Suru kertoo suuresta rakkaudesta johonkin, minkä on menettänyt. Johonkin, mitä ei koskaan enää saa takaisin. Suru on ikävää, kaipausta, vihaa, lohduttomuutta, katkeruutta, helpotusta, pelkoa, epävarmuutta, hyviä ja huonoja muistoja.. Jokainen kokee surun omalla tavallaan. Eräs ihana ihminen sanoi, että surussa kaikki tunteet ovat sallittuja ja että suuressa surussa kaikki epänormaali on normaalia. Suuri suru on miljoona haavaa kropassa, sydän murskattuna, keuhkot tukahdutettuna.. Siitä ei koskaan parane kokonaan, mutta kuulemma ajan kanssa helpottaa.

”Lapsen kuolema ei ole ikinä normaalia ja sitä ei pysty koskaan hyväksymään. 
Siitä ei koskaan pääse yli, 
mutta sen asian kanssa pitää elää.”

”Turvallisuudentunne on järkkynyt niin pahasti, että tiedostan liian hyvin sen, 
että elämä on niin hauras. ”

”Olen joutunut käsittelemään ihan hirveästi erilaisia asioita ja tunteita ja se on ollut tosi rankkaa. Se on ollut myös niin epäreilua ja julmaa, mutta ne on vain ollut pakko käydä läpi, jotta nyt voin olla tässä hetkessä, tässä kunnossa. Sen henkisen pahoinvoinnin lisäksi jouduin myös kokemaan kaiken surun tuoman tuskan monin fyysisin oirein. Tällä hetkellä jäljellä ovat enää paniikkikohtaukset, vainoharhaisuudet, pelot, päänsärky sekä rytmihäiriöt ja ne ovat enää pientä siihen verrattuna, minkälainen fyysinen pahaolo minulla oli. Elimistö on ollut jo melkein kaksi vuotta kovassa stressireaktiossa, eikä siitä niin nopeasti toivuta. Edelleen tunnen kehoni olevan tietyssä hälytystilassa, valmiina kohtaamaan joku paha, mikä kohta tapahtuu. Joka ikinen päivä täytyy tehdä oman mielen kanssa ihan hirveästi töitä, jotta joskus pääsen henkisesti ja fyysisesti siihen aika ok-tilaan, että en tunne enää mitään fyysisiä oireita. Siihen tilaan, että vain suru on enää jäljellä, mutta silti voin elää hyvää ja onnellista elämää, koska toivon mukaan tässä on vielä monta kymmentä vuotta elämää jäljellä. ”

Kaksi vuotta Avan kuolemasta. Ahdistus, päänsärky, kyyneleet.. Iloiset muistot, surulliset muistot, pilkahteleva tuska kahden vuoden takaa.. Suuri onnellisuus E:stä ja O:sta. 

Sinä päivänä juuri särkyneet palaset tipahtelivat kuin hidastettuina. Sattui! Niin paljon minua sattui. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Onni otettiin minulta pois. Sinut otettiin minulta pois. Olet minuun kuuluva pala, jota en koskaan löydä. Minä olen sinussa. 
En ole ehjä, mutta hiljalleen osa sirpaleista on liimautunut minuun takaisin. 
Osa, eivät kaikki, eivät ikinä kaikki.. 
Haikeus, suru, ikävä. 
Niin suuri ikävä sinua rakas Ava!


Luulen, että tämä on viimeinen tekstini. Luulen, ettei minulla ole enää sanottavaa. Kirjoitin kaiken, minkä halusin. Halusin kertoa Avan tarinan. Luulen, että olen saanut Avan jätettyä monen ihmisen sydämeen. Suuri kiitos teille kaikille lukijoille! <3  Blogi jää elämään niin kuin myös Facebookin sivu. En poissulje sitä, että joskus vielä haluan kertoa teille jotain. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että tämä oli tässä. Toivon, että nämä tekstini antavat jatkossakin vertaistukea, tietoa , jotain.. Saa tulla juttelemaan, jos jossain törmäillään. :)
  Kiitos vielä ja hyvää kesää teille kaikille! <3

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Täällä taas!

Kylläpäs siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen jotain kirjoittanut. 
Nyt vihdoin sain pienen tekstin raapustettua.:

Raskauden lopussa pelko vauvan menettämisestä voitti minut täysin. Vaikka kuinka yritin taistella vastaan, mieleni valmistautui joka hetki vauvan hautajaisiin. Olin taas suunnitellut kaiken hyvin tarkkaan, sillä tiesin jopa alku- ja loppumusiikin. Ihan kamalaa! Ehkä myös huono fyysinen vointi (joka oli kyllä tiedossa edellisten raskauksien jälkeen) lisäsi henkistä pahoinvointia. En todellakaan pystynyt näkemään mitään ristiäisiä. 

Sydän pompahti kurkkuun monta kertaa synnytyksen aikana, kun vauvan syke heilahteli anturin pysyessä huonosti paikoillaan. Jossain kohtaa en saanut enää nähdä vauvan sykettä synnytyssalissa ja hyvä niin. Loppujen lopuksi synnytys oli pituudesta huolimatta todella helppo ja hyvä, eikä sitä sanoinkuvaamatonta helpotuksen tunnetta voi koskaan unohtaa! Pelot loppuivat kuin seinään, kun näin, miten pieni viuhtoi käsien ja jalkojen kanssa ja kun kuulin, miten lujaa hän saikaan itkettyä. Päänsärky loppui ja stressi lieveni kertaheitolla.

Aika pian synnytyksen jälkeen tuli hirvittävä ikävä Avaa. Vertailin vauvaa ja Avaa keskenään. Muistelin Avan syntymää ja Avan elämän eri vaiheita haikein mielin. Tällöin Avan sairaus todettiin, nyt oltiin sairaalassa, nyt laitettiin nml, nyt tapahtui sitä ja tätä ja tota.. Toisaalta muistelin kyllä myös E:n syntymää ja vauva-aikaa. 

Helpottuneena olen saanut huomata, että O kasvaa ja kehittyy ihan normaalisti ja olen siitä niin onnellinen. Minä olen todella nauttinut päivä kerrallaan tästä meidän arjesta n. 2,5kk ajan ja aion tietysti vain jatkaa tätä nauttimista. Pelot ovat pysyneet hallittuina tai sanotaanko, että ne ovat ehkä normalisoituneet. Tunnen olevani onnellisempi ja energisempi kuin pitkään aikaan!