Suru

Suru kertoo suuresta rakkaudesta johonkin, minkä on menettänyt. Johonkin, mitä ei koskaan enää saa takaisin. Suru on ikävää, kaipausta, vihaa, lohduttomuutta, katkeruutta, helpotusta, pelkoa, epävarmuutta, hyviä ja huonoja muistoja.. Jokainen kokee surun omalla tavallaan. Eräs ihana ihminen sanoi, että surussa kaikki tunteet ovat sallittuja ja että suuressa surussa kaikki epänormaali on normaalia. Suuri suru on miljoona haavaa kropassa, sydän murskattuna, keuhkot tukahdutettuna.. Siitä ei koskaan parane kokonaan, mutta kuulemma ajan kanssa helpottaa.

Joku kysyi, että olenko päässyt jo yli Avan kuolemasta. Ei, en ole, enkä koskaan pääse. Läheisen kuolema on aina käsittämätöntä. Vaikka sen järjellä ymmärtää, niin sydän ei kuitenkaan pysy ajatuksessa mukana.  Lapsen kuolema on aina järkyttävää. Lapsen kuolema ei ole ikinä normaalia ja sitä ei pysty koskaan hyväksymään. Siitä ei koskaan pääse yli, mutta sen asian kanssa pitää elää.

Suru on aaltomaista. Toiset päivät ovat huonoja ja toiset päivät ovat parempia. Välillä ikävä on sydäntä puristavan järkyttävän suuri ja välillä se on helpompaa. Ava on joka hetki mukanani. Joskus iloisina muistoina ja joskus surullisina. Joka päivä ja onneksi niin. 

Avan kuoleman jälkeen olin todella epävarma itsestäni. Tuntui, että minussa on jotain vikaa. Edelleen olen epävarma itsestäni. En enää niin epävarma, mutta kuitenkin. Minä, joka olen ollut aina itsevarma. Minä, joka olen tottunut esiintymään, toivoin vain olevani näkymätön. Välillä katkeruus, viha ja epävarmuus lieventyvät ja välillä taas suurentuvat. Kun oma lapsi kuolee, tulee epävarmuus elämästä, tulevasta ja kaikesta. Kaikki on epävarmaa. Itsestäni on lähtenyt lapsen mukana jotain. En ole enää kokonainen.