2.5.2017

Kaksi vuotta sitten:

”Avan hengitys loppui. Rutistin Avaa ja olin hiljaa. Halusin, että viimeiset hetket ovat rauhalliset.  Hän puristi vielä sormillaan minun sormeani, joka oli koko ajan hänen kädessään. Hetken päästä Ava hengitti kerran, kunnes taas tuli tauko. Sitten Ava hengitti vielä viimeisen kerran.  Hän oli rauhallinen. Hetken odotin vielä Avan hengitystä. Mietin, että hengittääköhän Ava vielä, vaikka tiesin ja näin, ettei hengitä. Odotin.  Avan sydän löi vielä hetken, kunnes lyönnit loppuivat. Ava sai siivet selkäänsä. Tuska on ohi. 

Purskahdin itkuun. ”

”Pidin Avaa sylissäni ja itkin. En halunnut luopua Avasta. En halunnut jättää Avaa. Lääkäri totesi Avan kuolleeksi. Avan selkä oli jo kokonaan liila. Hyvästelimme. E antoi Avalle pusun. Vein Avan sängylle. Asettelin hänet kauniisti, vaatteet kauniisti ja laitoin kirahvin paremmin kainaloon. Suukottelin, silittelin, kerroin rakastavani aina ja että en unohda koskaan. Olimme lähtemässä, mutta palasin aina vain takaisin Avan viereen, koska en pystynytkään vielä lähtemään. En halunnut jättää Avaa yksin. Tuntui, että Ava kuitenkin oli vielä siinä, minun pieni rakas tyttöni. Viimein sain voimat kerättyä ja lähdimme pois huoneesta. Hoitaja lukitsi oven ja sanoi, että saattaja vie Avan ruumishuoneelle. Se oli elämäni kauhein hetki, luopumisen hetki. En enää saisi nähdä Avaa. Minun rakas vauvani on kuollut, enkä koskaan saisi pitää häntä enää sylissäni. En koskaan enää kuule hänen hentoa nauruaan tai näe hänen kaunista hymyään. Minun vauvani on nyt enkeli.”

Muita pätkiä teksteistäni:

”Suru kertoo suuresta rakkaudesta johonkin, minkä on menettänyt. Johonkin, mitä ei koskaan enää saa takaisin. Suru on ikävää, kaipausta, vihaa, lohduttomuutta, katkeruutta, helpotusta, pelkoa, epävarmuutta, hyviä ja huonoja muistoja.. Jokainen kokee surun omalla tavallaan. Eräs ihana ihminen sanoi, että surussa kaikki tunteet ovat sallittuja ja että suuressa surussa kaikki epänormaali on normaalia. Suuri suru on miljoona haavaa kropassa, sydän murskattuna, keuhkot tukahdutettuna.. Siitä ei koskaan parane kokonaan, mutta kuulemma ajan kanssa helpottaa.”

”Lapsen kuolema ei ole ikinä normaalia ja sitä ei pysty koskaan hyväksymään. 
Siitä ei koskaan pääse yli, 

mutta sen asian kanssa pitää elää.”

”Turvallisuudentunne on järkkynyt niin pahasti, että tiedostan liian hyvin sen, 

että elämä on niin hauras. ”

”Olen joutunut käsittelemään ihan hirveästi erilaisia asioita ja tunteita ja se on ollut tosi rankkaa. Se on ollut myös niin epäreilua ja julmaa, mutta ne on vain ollut pakko käydä läpi."

Kaksi vuotta Avan kuolemasta. Ahdistus, päänsärky, kyyneleet.. Iloiset muistot, surulliset muistot, pilkahteleva tuska kahden vuoden takaa.. Suuri onnellisuus E:stä ja O:sta. 

Sinä päivänä juuri särkyneet palaset tipahtelivat kuin hidastettuina. Sattui! Niin paljon minua sattui. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Onni otettiin minulta pois. Sinut otettiin minulta pois. Olet minuun kuuluva pala, jota en koskaan löydä. Minä olen sinussa. 
En ole ehjä, mutta hiljalleen osa sirpaleista on liimautunut minuun takaisin. 
Osa, eivät kaikki, eivät ikinä kaikki.. 
Haikeus, suru, ikävä. 

Niin suuri ikävä sinua rakas Ava!

Luulen, että tämä on viimeinen tekstini. Luulen, ettei minulla ole enää sanottavaa. Kirjoitin kaiken, minkä halusin. Halusin kertoa Avan tarinan. Luulen, että olen saanut Avan jätettyä monen ihmisen sydämeen. Suuri kiitos teille kaikille lukijoille! <3  Blogi jää elämään niin kuin myös Facebookin sivu. En poissulje sitä, että joskus vielä haluan kertoa teille jotain. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että tämä oli tässä. Toivon, että nämä tekstini antavat jatkossakin vertaistukea, tietoa , jotain jollekin.. Saa tulla juttelemaan, jos jossain törmäillään. :)

  Kiitos vielä ja hyvää kesää teille kaikille! <3

Runo: Ava

Rakas ystäväni tuli meille Avan hautajaisia edeltävänä iltana. Noin puolen yön aikoihin hän kertoi, että oli tehnyt Avasta runon. Hän oli teatterikorkean pääsykokeissa esittänyt runon. Pyysin häntä lausumaan sen. Se oli koskettava. Sen jälkeen pyysin, että hän esittäisi sen Avan hautajaisissa. Hän suostui.

Kiitos Annika! <3 

Ikävä

Ihan hetki sitten sain sinut.

Ihan hetki sitten olin onnellinen.

Ihan hetki sitten elin elämäni parasta aikaa.

Ihan hetki sitten minulla oli kaikki.

Ihan hetki sitten ihastelin sinua.

Ihan hetki sitten mietin sinulle nimeä.

Ihan hetki sitten lauloin sinulle lauluja.

Ihan hetki sitten nauroimme.

Ihan hetki sitten olimme perhe.

Ihan hetki sitten hassuttelin ja sinä hymyilit.

Ihan hetki sitten pidin sinua sylissäni.

Ihan hetki sitten yritin suojella sinua kaikelta.

Ihan hetki sitten pelkäsin joka päivä.

Ihan hetki sitten tiesin, että menetän sinut.

Ihan hetki sitten annoin sinulle lääkettä.

Ihan hetki sitten itkin, kun sinuun sattui.

Ihan hetki sitten sain kertoa, että rakastan sinua.

Ihan hetki sitten olit luonani.

Ihan hetki sitten huomasin, että olet lähdössä.

Ihan hetki sitten herätit hyvästeillä.

Ihan hetki sitten tiesin kaiken loppuvan.

Ihan hetki sitten pidin sinua sylissäni.

Ihan hetki sitten halasin sinua.

Ihan hetki sitten kaunis sydän pysähtyi.

Ihan hetki sitten laitoin sinulle kauniit vaatteet viimeisen kerran.

Ihan hetki sitten suukottelin kylmää poskeasi.

Ihan hetki sitten jouduit lähtemään.

Ihan hetki sitten jouduin sinut jättämään.

Ihan hetki sitten kaikki murtui.

Ihan hetki sitten elämäni meni sirpaleiksi.

Ihan hetki sitten tajusin, että minulla ei ole enää sinua.

Ihan hetki sitten kaikki oli mennyttä.

Ihan hetki sitten kaikki oli ohi.

Ihan hetki sitten sinusta tuli enkeli.

Suru

Suru kertoo suuresta rakkaudesta johonkin, minkä on menettänyt. Johonkin, mitä ei koskaan enää saa takaisin. Suru on ikävää, kaipausta, vihaa, lohduttomuutta, katkeruutta, helpotusta, pelkoa, epävarmuutta, hyviä ja huonoja muistoja.. Jokainen kokee surun omalla tavallaan. Eräs ihana ihminen sanoi, että surussa kaikki tunteet ovat sallittuja ja että suuressa surussa kaikki epänormaali on normaalia. Suuri suru on miljoona haavaa kropassa, sydän murskattuna, keuhkot tukahdutettuna.. Siitä ei koskaan parane kokonaan, mutta kuulemma ajan kanssa helpottaa.

Joku kysyi, että olenko päässyt jo yli Avan kuolemasta. Ei, en ole, enkä koskaan pääse. Läheisen kuolema on aina käsittämätöntä. Vaikka sen järjellä ymmärtää, niin sydän ei kuitenkaan pysy ajatuksessa mukana.  Lapsen kuolema on aina järkyttävää. Lapsen kuolema ei ole ikinä normaalia ja sitä ei pysty koskaan hyväksymään. Siitä ei koskaan pääse yli, mutta sen asian kanssa pitää elää.

Suru on aaltomaista. Toiset päivät ovat huonoja ja toiset päivät ovat parempia. Välillä ikävä on sydäntä puristavan järkyttävän suuri ja välillä se on helpompaa. Ava on joka hetki mukanani. Joskus iloisina muistoina ja joskus surullisina. Joka päivä ja onneksi niin. 

Avan kuoleman jälkeen olin todella epävarma itsestäni. Tuntui, että minussa on jotain vikaa. Edelleen olen epävarma itsestäni. En enää niin epävarma, mutta kuitenkin. Minä, joka olen ollut aina itsevarma. Minä, joka olen tottunut esiintymään, toivoin vain olevani näkymätön. Välillä katkeruus, viha ja epävarmuus lieventyvät ja välillä taas suurentuvat. Kun oma lapsi kuolee, tulee epävarmuus elämästä, tulevasta ja kaikesta. Kaikki on epävarmaa. Itsestäni on lähtenyt lapsen mukana jotain. En ole enää kokonainen. 

Ava-enkeli

Suloinen tyttäreni syntyi 31.10.2014. 3,5 viikon ikäisenä hänellä todettiin lihassairaus nimeltä SMA1.  Kolme viikkoa saatiin elää normaalia vauva-arkea, kunnes menimme sairaalaan Avan tiheän hengityksen vuoksi (ja ehkä jonkin äidinvaiston).  Silloin oli jo huomattu Avan lihasvelttous. Mainitsin sen ohimennen. Kokeita ja öitä sairaalassa.. Taas kokeita, kunnes väläytettiin lihassairauden mahdollisuutta. Netistä katselin varmuuden vuoksi tietoa lievistä lihassairauksista, koska eihän minun vauvallani voi mitään pahaa olla. Ei minun vauvani voi olla vakavasti sairas. Maanantaina 24.11.2014 minulle kerrottiin Avan sairaus. Sanottiin, että se on harvinainen, parantumaton ja etenevä lihassairaus. Kysyin kolme kertaa, että mitä se tarkoittaa? Kunnes kysyin epäuskoisena: ”Kuoleeko Ava?” ja vastaus oli: ”Kuolee.”.  Romahdin.  Siitä päivästä alkoi erilainen arki, erilainen Mia, erilainen perhe, erilainen puoli vuotta ja erilainen loppu elämä.

Ava oli pitkään hyvävointinen ja nauravainen tyttö. Ihana hymytyttö. Näin jälkikäteen päässäni pyörivätkin ne miljoonat hymyt, jotka hän meille antoi. Avan kädet kehittyivät todella paljon. Hän oppi liikuttamaan käsiään kasvojen lähellä ja voi sitä pienen ilon määrää, kun hän sai laitettua omat nyrkit suuhunsa.  Pikku hiljaa, kun Avan vointi heikentyi, myös käsien liikkeet hiipuivat. Viimeisinä päivinä vain Avan peukalo ja etusormi liikkuivat edestakas toisiaan koskien.

    

Perjantaina 1.5.2015 katsoimme elokuvaa illalla. Ava jaksoi katsella meitä ja väläytti jopa pienen hymyn, vaikka ei ollut moneen päivään enää jaksanut hymyillä. Viikon sisällä olin huomannut, että Avalla oli turvonneet kädet ja jalat. Tiistaina omahoitaja sanoi kotikäynnillä, ettei varmasti mene enää kauaa. Perjantai -iltana vaihtaessani Avan vaippaa, huomasin, että Avan jalat olivat sinertävät ja marmoroituneet. Aavistelin, että kohta joudutaan luopumaan hänestä.  Hyvästelin Avan samalla tavalla, kun joka ikinen ilta. ”Hyvää yötä Ava! Äiti rakastaa sua aina. Äiti ei koskaan unohda sua. Oot aina äitin pikku Ava-enkeli.” Ja sitten menin nukkumaan. A jäi valvomaan Avan vierelle. A kertoi, että Ava oli ollut yöllä vielä hereillä. Aamulla hän ei enää reagoinut. Mietin, menenkö suihkuun? Menin. Suihkun jälkeen mietin, menenkö kauppaan? Ei ollut aamupalaa. Menin. Käskin A:n tarkkailla Avaa. Kun tulin kaupasta, jätin kauppatavarat keittiöön ja menin käsipesun kautta hakemaan Avan syliini. Ava ei reagoinut, kun otin hänet syliin. Menimme olohuoneen sohvalle. Ava alkoi rohisemaan ja käskin A:n tuoda imun. Juuri, kun olin imemässä, päätin, etten imekään. Rohina ei ollut samanlaista kuin ennen.  Tajusin tilanteen.  Pidin Avaa sylissä. Hän oli kaunis ja levollinen, vailla tuskaa. Kun päätin, etten imekään, melkein samalla hetkellä Avan hengitys loppui. Rutistin Avaa ja olin hiljaa. Halusin, että viimeiset hetket ovat rauhalliset.  Hän puristi vielä sormillaan minun sormeani, joka oli koko ajan hänen kädessään. Hetken päästä Ava hengitti kerran, kunnes taas tuli tauko. Sitten Ava hengitti vielä viimeisen kerran.  Hän oli rauhallinen. Hetken odotin vielä Avan hengitystä. Mietin, että hengittääköhän Ava vielä, vaikka tiesin ja näin, ettei hengitä. Odotin.  Avan sydän löi vielä hetken, kunnes lyönnit loppuivat. Ava sai siivet selkäänsä. Tuska on ohi. Purskahdin itkuun. 

Pidin Avaa sylissä varmaan tunnin. Lähetin viestit tärkeimmille ihmisille. Silitin ja halasin Avaa. Osa lähimmäisistä tuli meille hyvästelemään Avan. A piti Avaa sylissä. Muutkin pitivät Avaa sylissä. Otin Avalta nenä-mahaletkun pois. Kävin laskemassa kylpyveden ja laitoin tavarat valmiiksi. Kylvetin Avan. Kuivasin Avan huolella ja puin naulakossa olevat arkkuvaatteet. Laitoin Avalle valkoiset pitsisukkahousut, valkoisen kukkamekon, valkoisen neuletakin, pinkit villasukat ja punaisen rusettipannan. Edellisenä päivänä olin juuri lakannut Avan kynnet uudestaan pinkeiksi.  Laitoin vielä Avan kummitädin antaman enkelikorun Avan kaulaan. Kaunis enkelityttö. Posket alkoivat viiletä ja huulet sinertää. Ava oli sylissäni takapenkillä kirahvi kainalossaan. E istui vierelläni turvaistuimessa ja A ajoi. Aurinko paistoi ja valaisi Avan kasvot. Kulmakarvat olivat kuin piirretyt, iho niin kaunis. Ava näytti nukkuvan vain. Suukottelin Avaa ja iho tuntui jo hyvin kylmältä. Päätäni särki ja oli paha olo. A haki Abc:ltä suklaata ja Trippejä. Meinasin oksentaa, kun yritin syödä sitä suklaata. Pääsimme sairaalan pihalle. A otti E:n. Minä nousin autosta Ava sylissäni ja kävelin itkien Tyksin lastenklinikan ovelle. Hoitaja vei meidät rauhalliseen huoneeseen.  Pidin Avaa sylissäni ja itkin. En halunnut luopua Avasta. En halunnut jättää Avaa. Lääkäri totesi Avan kuolleeksi. Avan selkä oli jo kokonaan liila. Hyvästelimme. E antoi Avalle pusun. Vein Avan sängylle. Asettelin hänet kauniisti, vaatteet kauniisti ja laitoin kirahvin paremmin kainaloon. Suukottelin, silittelin, kerroin rakastavani aina ja että en unohda koskaan. Olimme lähtemässä, mutta palasin aina vain takaisin Avan viereen, koska en pystynytkään vielä lähtemään. En halunnut jättää Avaa yksin. Tuntui, että Ava kuitenkin oli vielä siinä, minun pieni rakas tyttöni. Viimein sain voimat kerättyä ja lähdimme pois huoneesta. Hoitaja lukitsi oven ja sanoi, että saattaja vie Avan ruumishuoneelle. Se oli elämäni kauhein hetki, luopumisen hetki. En enää saisi nähdä Avaa. Minun rakas vauvani on kuollut, enkä koskaan saisi pitää häntä enää sylissäni. En koskaan enää kuule hänen hentoa nauruaan tai näe hänen kaunista hymyään. Minun vauvani on nyt enkeli.

Avan kuoleman jälkeen olin tietenkin surullinen, mutta myös helpottunut. Nyt kaikki oli ohi. Ava ei tunne enää tuskaa. Me ei jouduta enää katsomaan Avan kurjaa oloa. Enää ei eletä kellon mukaan. Ei ole lääkeiden antoa, lääkeruiskujen tekoa, asennon vaihtoa tunnin välein, liman imemistä kahden tunnin välein, pullojen keittämistä, maidon letkuttamista, hoitovälineiden huoltamista, Avan voinnin jatkuvaa tarkkailua, happikoneen ja patjan surinaa… Kaikki on ohi. Tuntuu vapaalta. Voi lähteä yhtäkkiä johonkin. Ei tarvita enää nukkumisvuoroja. Yöllä ei ole tunnin tai puolen tunnin välein herätyksiä, mutta on hirveän tyhjä olo ja sydäntä raastava ikävä. Pala sydämestäni on poissa. Sydän on ikuisesti sirpaleina, eikä se koskaan tule olemaan enää täysin ehjä.

Olen kiitollinen siitä, että saimme pitää Avan kotona loppuun asti. Oli tärkeää, että hän oli kotona ja sylissäni lähdön hetkellä. Kiitos kaikille teille, jotka olitte osa Avan tarinaa.