Lapsen kuolema ja elämää surun keskellä.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Avan tarinan viimeinen osa

Maaliskuu vaihtui huhtikuuhun. Avan vointi huononi päivä päivältä. Ava nukkui suurimman osan ajasta. Hän saattoi olla hereillä 15-30 minuutin pätkiä. Joka päivä tiesin ajan vähenevän. Toivoin voivani taikoa meidät ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun Ava syntyi. Tiesin, että suurin osa Avan elinajasta oli jo ohitettu ja enää vain pieni osa tarinaa oli jäljellä.


Saimme Tyksistä ohjeet, miten toimimme, kun Ava kuolee. Meille kerrottiin, ettei ole mitään kiirettä lähteä kotoa. Ei ole mitään tuntimäärää kuinka kauan kuolleen lapsen kanssa saa olla kotona. Joku perhe oli kuulemma nukkunut yön ensin ja lähtenyt sitten vasta sairaalaan. Kerroin haluavani kylvettää ja vaatettaa Avan kotona. Naulakossa oli jo yli kuukauden roikkuneet arkkuvaatteet pienelle prinsessalle. Sain luvan ottaa Avalta nenä-mahaletkun pois kotona. Käskettiin soittaa Lasten päivystykseen, kun lähdetään ajamaan kohti sairaalaa.


Avan kasvot muuttuivat. Ihon väri alkoi muuttua. Alkoi tulla turvotuksia. Silmät olivat lääkkeistä sekaisin. Ääntä ei enää tullut. Kädet eivät enää jaksaneet kunnolla liikkua. Ava tiesi, mitä tapahtuu, kun näytin imuletkua. Otsa rypistyi. Silmät katsoivat huolestuneina silmiini. Sanoin: ”Äidin on pakko imeä lima pois. Sitten tulee parempi olo.” Kyllä Avakin tiesi sen, että se helpottaa.


Maitomäärää vähennettiin pienemmäksi. Syöminen rasitti Avaa. Hengitys muuttui raskaammaksi. Enää annettiin sen verran maitoa, kun elimistön oli pakko saada. Lääkäri sanoi, että Avan ei tarvitse saada maitoa enää kasvaakseen, vaan vain sen verran, että elimistö toimii. Hoitaja teki melkein viikoittain kotikäyntejä. Lääkemäärät lisääntyivät koko ajan ja tarvikkeita tarvittiin enemmän ja enemmän. Lääkäri teki myös kotikäynnin.


Olin suurimman osan ajasta Avan vierellä. Silitin. Lauloin Avalle lauluja. Ava saattoi välillä raottaa silmiään, kun kuuli lauluni. Joka ilta lauloin Avalle Pieni tytön tylleröinen-kappaleen. Itkin. Kuiskasin Avalle: ”Kohta pääset pois, niin sitten ei enää satu. Sitten on hyvä olla.” ”Ava, ei sun tarvi enää jaksaa.
Kyllä äiti pärjää.”

30.4 vietettiin Avan 6kk syntymäpäivää. Huhtikuu vaihtui toukokuuhun. Happi oli käytössä varmuuden vuoksi. Pieni tyttö sinnitteli. Yhtenä yönä heräsin Avan pieneen ääneen. Ava jutteli. Minä juttelin takaisin. Sain jopa kaiken nauhalle. Ehkä ne olivat hyvästit?  


Siskoni oli Virossa työharjoittelussa. Hän soitti ja sanoi: ”Kerro, kun tiedät, ettei Avalla ole enää paljoa aikaa.” Vastasin: ”Nyt on se tilanne. Ava on tosi huonossa kunnossa. Paljon huonommaksi Avan vointi ei voi enää mennä.” Hän tuli seuraavana päivänä Suomeen 
ja onneksi niin, sillä hän ehti vielä nähdä Avan.

Kevät tuli ja Avan oli aika lähteä. Pienen urhean ja aurinkoisen prinsessamme tarina päättyi 2.5.2015 klo 10.30. Enää jäljellä ovat muistot, kuvat, videot, tatuointi ja Avan tavarat.


Pieni tyttöni ei ole enää kotona. Tyttöni on poissa ainiaan. 
Minun pieni rakas tyttöni.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Paniikkikohtauksista

Ensimmäinen paniikkikohtaus tuli syksyllä. Siitä kerroinkin yhdessä tekstissä. Tajusin sen vasta kuitenkin tammikuun lopulla, että kyseessä oli luultavasti paniikkikohtaus. Tammikuussa sain siis toisen paniikkikohtauksen. Tein koulutehtävää, kun se yhtäkkiä alkoi.

 Kolmas paniikkikohtaus tuli helmikuussa, kun olimme menossa E:n kanssa lääkäriin. Olimme jo melkein perillä, kun alkoi tulla ahdistava olo. Tiesin, että alkaa paniikkikohtaus, joten yritin laulaa, jos se auttaisi. Pääsimme terveyskeskukseen sisälle. Minua pyörrytti ja olo tuntui hyvin sekavalta. Sain sanottua hoitajalle, etten voi hyvin. Istuimme odottelemaan aulaan. Tuntui todella epätodelliselta. En nähnyt selvästi ja tuntui, etten saa tuotettua puhetta normaalisti. Tuntui, että pyörryn kohta. Pääsimme lääkärille ja kun minun piti kertoa E:n oireista, niin en saanut sanottua oikein mitään. Kerroin lääkärillekin olostani. Soitin A:n hakemaan meidät, koska en pystynyt siinä kunnossa ajamaan autoa. Sain terveyskeskuksesta miedon Diapamin, jota en kuitenkaan kotona uskaltanut ottaa. Monta päivää olin fyysisesti aivan poikki. Edellisten kohtausten jälkeenkin olo oli pari päivää heikko. No, helmikuun kohtauksen jälkeen koko ajan tuntui, että kohta alkaa uusi kohtaus. Lääkäri soitti muutaman päivän päästä ja suositteli ottamaan sen Diapamin, jotta keho rauhoittuisi. Otin sen ja niin kävi, että seuraavana päivänä oli parempi olo.
Kroppa pääsi lepäämään.

Jälkeenpäin olen pystynyt hillitsemään kohtauksen etenemistä. Monta kertaa on tullut olo, että kohta se taas alkaa, mutta olen jotenkin pystynyt pitämään kohtaukset aisoissa. Pystyn rauhoittamaan itseäni sen verran, etteivät kohtaukset pääse niin pahoiksi,
että tuntisin pyörtyväni tai luulisin kuolevani.

Olen saanut myös reseptilääkkeen kohtauksiin, mutta en ole vieläkään hakenut niitä apteekista. Yritän keksiä muita apuja kohtauksiin kuin lääkehoitoa. En oikein pidä siitä ajatuksesta,
että ottaisin sitä lääkettä.

Jos autoa ajaessa on alkanut tuntua huonolta, olen vakuutellut itselleni kaikenlaista.  Ei ole mitään hätää juuri nyt. En kuole tähän. En kuole juuri nyt. Paniikkikohtaukset ovat melko yleisiä. Muutkin selviävät näistä.  Jos tulee paniikki, voin koska vaan pysäyttää auton. Jos pyörryn, se ei ole vaarallista. Jos tapahtuu jotain, ehkä joku pysähtyy katsomaan, että onko kaikki kunnossa. Ehkä joku soittaa tarvittaessa ambulanssin. Myös laulamisesta on ollut apua. Silloin hengitys pysyy normaalina. Usein myös soitan ystävälleni ja hän saa rauhallisuudellaan sekä ymmärryksellään minulle paremman olon tai ei ainakaan saa kohtausta pahemmaksi.

Välillä mietin, että miksi tämäkin vielä, kun on jo muutenkin niin vaikeaa. No, ei auta muuta kuin olla pelkäämättä kohtauksia ja kohtauksen tullessa, rauhoittaa itseni. En anna paniikkikohtausten rajoittaa elämääni. Ehkä ne joskus väistyvät kokonaan.

Onhan kaikesta kuitenki vasta niin vähän aikaa..





Onko muilla kokemuksia paniikkikohtauksista?

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Kuulumisia ja muistoja

Tällä hetkellä on taas helpompi olla. Itse asiassa muutama viikko on mennyt jo ihan hyvin. Mitä nyt kovaa flunssaa on ollut meidän perheessä, mutta se nyt on pientä. Suru kulkee vuoristoradan lailla. Totta kai useita kertoja viikossa saattaa tulla itku, mutta tunnen, että tällä hetkellä selässäni oleva taakka on kevyempi kuin muutama viikko sitten.

Pian alkaa olla jo vuosi Avan kuolemasta. Vuosi? En voi uskoa sitä. Aika rientää niin nopeasti. E:kin täytti jo 3 vuotta. Pieni rakkauspakkaus. <3

Tämä kaikki on vieläkin niin käsittämätöntä. Miten siitä kaikesta voi olla jo kohta vuosi? Kaikki ne asiat tuntuvat eilisen tapahtumilta. Vuodessa on tapahtunut paljon. Minulle kerrottiin joskus, että lapsen kuoleman jälkeinen vuosi on pahin ja sitten helpottaa. Tällä hetkellä voin hieman samaistua siihen. Tällä hetkellä oloni on parhain koko vuoden ajalta. Tiedostan kyllä sen, että mieliala saattaa hetkessä vaihtua ja voin taas kohta tuntea räpikoiväni siellä pohjamudissa jälleen kerran. Mutta sellaista se suuri suru on, niin kuin sanoin, vuoristoratamaista. Mutta ehkä siinä on jotain perää, että vuosi on se maaginen raja, kun surutaakka kevenee hieman. Suru ei tietenkään lopu koskaan, enkä minä unohda Avaa ikinä, en tietenkään.  Ava on aina osa meidän perhettämme. Ava on aina tyttäreni. Nyt vain voin enää kuvitella hänet. Voin kuvitella pitäväni Avaa sylissäni tai kuulevani hänen äänensä. En voi nähdä Avaa enää konkreettisesti, mutta silti näen hänet joka päivä sydämessäni.

Vieläkin mietin sitä, miten käsittämätöntä tämä kaikki oikein on. Mietin, että mitä kaikkea tässä puolentoista vuoden aikana on oikein tapahtunut. Välillä ajatukset tuntuvat niin epätodellisilta. Miten tämä kaikki on voinut tapahtua? Järjellä tiedän kaiken, mutta en voi ymmärtää, en vain pysty. Kun olen kirjoittanut näitä tekstejä, olen ihmetellyt itsekin, mitä kaikkea me olemme joutuneet käymään läpi. Miten me olemme pystyneet räpiköimään tähän päivään asti? No, aika kuluu ja sen mukana kuljemme väkisin. Silti olen myös aina pystynyt katsomaan kohti tulevaa, vaikka välillä se on ollut hyvin haastavaa. Minulla on jotain, minkä takia jaksan päivästä toiseen. Minulla on E, minulla on A ja suuri määrä muita ihania ihmisiä ympärilläni. <3

Muistan vieläkin miltä Ava tuoksui. Muistan myös millaiselta Avan jalat tuntuivat, kun hänen kanssa jumpattiin. Näen mielessäni Avan hengityksen liikkeet. Tunnen mielessäni sen, miltä Avan iho tuntui. Muistan, miltä tuntui silittää Avan hikistä päätä. Muistan senkin, miltä tuntui, kun Ava oli sylissäni. Jos suljen silmät ja laitan kädet niin kuin silloin, kun Ava oli sylissäni, voin melkein uskoa, että Ava on sylissäni yhä. Toivottavasti muistan tämän kaiken koko lopun elämäni. 

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Muistotatuointi

Kun sain tietää Avan diagnoosin, aika pian tiesin, että haluan Avasta muiston ihooni. Hetki meni, kunnes tiesin, millaisen tatuoinnin haluaisin. Noin 4,5 kuukautta ehdin miettiä ja suunnitella tatuointia. En siis todellakaan tehnyt mitään hätiköityä päätöstä tatuoinnin suhteen, vaan ehdin suunnitella sitä monta kuukautta. 


Kuva, joka on kädessäni, on helmikuun lopulla otettu. Olimme silloin Tyksissä. Se oli se sama kerta, jolloin kuulimme, että Ava ei ole enää kauaa luonamme. Tiesin jo heti joulukuussa myös sen, kenelle menisin tatuoitavaksi. Olin nähnyt Ella Kettusen tekemiä piirustuksia sekä tatuointeja ja luotin, että hän osaa tehdä Avastakin hienon tatuoinnin, Avan näköisen tatuoinnin. Niin kuin osasikin. Kiitos Ella!


Halusin Avan kuvan iholleni, jotta näkisin aina oman tyttäreni kauniit kasvot. Halusin Avan kuvan vasempaan käteeni, sillä hän oli usein sylissäni vasemmalla puolella. Ava on siis aina mukanani ja aina sylissäni. Minä näen Avan aina ja muutkin näkevät hänet.



Kyllä, minusta tulee sairaanhoitaja. Voiko sairaanhoitajalla olla tatuointeja? Voiko sairaanhoitajalla olla kädessä noin suuri tatuointi? Minusta voi. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikä tahansa tatuointi. Tatuointi, joka on kädessäni, on kuolleen tyttäreni kuva. Minulla on kädessäni maailman kaunein tatuointi, sillä siinä on minun oma rakas pieni enkelityttöni.