Maaliskuu vaihtui huhtikuuhun. Avan vointi huononi päivä
päivältä. Ava nukkui suurimman osan ajasta. Hän saattoi olla hereillä 15-30
minuutin pätkiä. Joka päivä tiesin ajan vähenevän. Toivoin voivani taikoa meidät ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun Ava syntyi. Tiesin, että suurin osa Avan
elinajasta oli jo ohitettu ja enää vain pieni osa tarinaa oli jäljellä.
Saimme Tyksistä ohjeet, miten toimimme, kun Ava kuolee.
Meille kerrottiin, ettei ole mitään kiirettä lähteä kotoa. Ei ole mitään
tuntimäärää kuinka kauan kuolleen lapsen kanssa saa olla kotona. Joku perhe oli
kuulemma nukkunut yön ensin ja lähtenyt sitten vasta sairaalaan. Kerroin
haluavani kylvettää ja vaatettaa Avan kotona. Naulakossa oli jo yli kuukauden
roikkuneet arkkuvaatteet pienelle prinsessalle. Sain luvan ottaa Avalta
nenä-mahaletkun pois kotona. Käskettiin
soittaa Lasten päivystykseen, kun lähdetään ajamaan kohti sairaalaa.
Avan kasvot muuttuivat. Ihon väri alkoi muuttua. Alkoi tulla
turvotuksia. Silmät olivat lääkkeistä sekaisin. Ääntä ei enää tullut. Kädet
eivät enää jaksaneet kunnolla liikkua. Ava tiesi,
mitä tapahtuu, kun näytin imuletkua. Otsa rypistyi. Silmät katsoivat huolestuneina
silmiini. Sanoin: ”Äidin on pakko imeä lima pois. Sitten tulee parempi olo.”
Kyllä Avakin tiesi sen, että se helpottaa.
Maitomäärää vähennettiin pienemmäksi. Syöminen rasitti Avaa.
Hengitys muuttui raskaammaksi. Enää annettiin sen verran maitoa, kun elimistön
oli pakko saada. Lääkäri sanoi, että Avan ei tarvitse saada maitoa enää
kasvaakseen, vaan vain sen verran, että elimistö toimii. Hoitaja teki melkein
viikoittain kotikäyntejä. Lääkemäärät lisääntyivät koko ajan ja tarvikkeita
tarvittiin enemmän ja enemmän. Lääkäri teki myös kotikäynnin.
Olin suurimman osan ajasta Avan vierellä. Silitin. Lauloin
Avalle lauluja. Ava saattoi välillä raottaa silmiään, kun kuuli lauluni. Joka
ilta lauloin Avalle Pieni tytön tylleröinen-kappaleen. Itkin. Kuiskasin Avalle:
”Kohta pääset pois, niin sitten ei enää satu. Sitten on hyvä olla.” ”Ava, ei sun tarvi enää jaksaa.
Kyllä äiti pärjää.”
Kyllä äiti pärjää.”
30.4 vietettiin Avan 6kk syntymäpäivää. Huhtikuu vaihtui
toukokuuhun. Happi oli käytössä varmuuden vuoksi. Pieni tyttö sinnitteli. Yhtenä yönä heräsin Avan pieneen ääneen. Ava jutteli. Minä juttelin takaisin. Sain jopa kaiken nauhalle. Ehkä ne olivat hyvästit?
Siskoni oli Virossa työharjoittelussa. Hän soitti ja sanoi: ”Kerro, kun tiedät,
ettei Avalla ole enää paljoa aikaa.” Vastasin: ”Nyt on se tilanne. Ava on tosi huonossa kunnossa. Paljon
huonommaksi Avan vointi ei voi enää mennä.” Hän tuli seuraavana päivänä Suomeen
ja onneksi niin, sillä hän ehti vielä nähdä Avan.
Kevät tuli ja Avan oli aika lähteä. Pienen urhean ja
aurinkoisen prinsessamme tarina päättyi 2.5.2015 klo 10.30. Enää jäljellä ovat
muistot, kuvat, videot, tatuointi ja Avan tavarat.
Pieni tyttöni ei ole enää kotona. Tyttöni on poissa
ainiaan.
Minun pieni rakas tyttöni.
